Kaikki on mahdollista!

Jos todella haluat jotain, saat sen, tavalla tai toisella. Tilaisuudet saattavat avautua yllättävissäkin yhteyksissä. Joko tartut niihin tai et, sinä sen päätät.

No, kaikkihan me tiedämme, että hitot se on oikeasti näin yksinkertaista. Mutta omalla kohdallani koen vahvasti, että jos sinulla on vahva visio, elämä kuljettaa haluamaasi suuntaan.

Minä haluan matkustaa. Nyt ja aina. Elämä on heittänyt tähän mennessä eteen tilaisuuksia, joihin olen tarttunut. Yksi on johtanut toiseen, ja tarina jatkuu.

Jos nyt muutamina esimerkkeinä:

Läksin 18-vuotiaana tuore ylioppilastodistus taskussa au pairiksi Lontooseen. Lentokoneessa jännitti niin, että kävin vessassa oksentamassa. Vuosi muutti kaiken. Rakastuin kaupunkiin, hain paikalliseen yliopistoon ja oi kyllä, pääsin sisään. Entinen vellihousu vietti neljä vuotta Lontoossa, suoritti yliopistotutkinnon ja venyi henkisellä kantilla uusiin svääreihin.

Samoihin aikoihin isäni toteutti oman unelmansa ja muutti Amerikkaan. Köyhä opiskelijapoloinen kustannettiin vuosittain pariksi viikoksi lihotusleirille Texasiin. Isä on yhä valitsemallaan tiellä punaniskojen pesäkkeessä, ja 16 vuoden ja lukuisten jenkkireissujen myötä ymmärrän huomattavasti paremmin maata, josta jokaisella tuntuu olevan asiantunteva mielipide.

 

Häämatka Thaimaahan. Nuorellaparilla reteä meininki: pelkät menopaluut Bangkokiin, valkataan sitten perillä, minkä rannan hiekka on valkoisinta. Ehdimme hädin tuskin laskea kankkumme hietikolle, kun mies saa ruokamyrkytyksen. Rajun ruokamyrkytyksen. Koh Samuin sairaala ja vessanpönttö tulevat tutuiksi. Istun yksin unelmieni rannalla, tuijotan auringonlaskua ja mietin epäuskoisena, että tästä minä haaveilin vuoden päivät.

 

Ensimmäinen ulkomaanmatka vauvan kanssa. On pakko todistaa itselleen ja muille: meillä on perhe, mutta elämä jatkuu, ollaan hiton cooleja! Lentomatkalla Dubliniin jännittää kuten aikanaan. Ei tule oksennus, tulee niskakakka. Vauvalla siis. Dublin on varmasti hieno kaupunki, mutta en muista hermoilultani matkalta juuri mitään. Paitsi että vauva korkkasi Irlannin keväässä terassikauden kypsässä neljän kuukauden iässä.

 

Sama niskakakkavauva on venähtänyt kuusivuotiaaksi, pikkuveli viisi. Kaverit ovat jo kokeneita lentomatkaajia. Tällä kertaa suunnataan Italiaan, autoreissulle. Jaksavat istua jo monta tuntia huutamatta. No, suhteellinen käsite sekin. Italian road trip nousee perhelomien hauskimpien kärkeen. Kurvataan tukka hulmuten oliivipuiden katveessa, valloitetaan keskiaikainen linna, pelätään rantahiekkaan kaivautuvia rapuja ja istutaan iltaa rantaravintolassa italialaisittain puoleenyöhön. Viini on halpaa, pikkuveli oppii syömään pizzaa, minä kommunikoin kaikkien puolesta kymmenen ilmaisun sanavarastolla.

 

Hyvä ystävä löytää elämänsä miehen. Argentiinalaisen, Buenos Airesista kotoisin. Nuoripari päättää mennä naimisiin miehen synnyinkaupungissa. Sisuskalut heittävät voltin. Kaupunki, jossa olen AINA halunnut käydä! Don't cry for me Argentina! Nyt ei ole tekosyiden aika, rahaa on (niin vissiin). Naputan kädet täristen kaksi lentolippua ostoskoriin, lapset jäävät vielä tässä vaiheessa kotiin. Rakastan kaupunkia jo lentokentälle laskeutuessa. Sölkötän espanjaa, hukun pihviin, punaviiniin ja Airesin hektisille kaduille, ja ennen kaikkea koen aidot argentiinalaiset häät. En pysty kirjoittamaan tästä enempää itkemättä.

 

On myös toinen ikiaikainen unelma, Latinalaisessa Amerikassa sekin. Brasilia, Rio de Janeiro. En osaa perustella tätä sen enempää kuin Airesiakaan. Siellä on JOTAIN, sinne on päästävä. Ja arvaatteko, mitä tapahtuu... Rakas ystävä ilmoittaa muuttavansa perheineen Rioon muutamaksi vuodeksi. Passe-bem, tulet sitten käymään! Ja sinne minä menen seuraavaksi. Helmi-maaliskuun vaihteessa sambakarnevaalien aikaan.

Tästä se lähtee, päänsisäisistä muistoista bitteihin tallennettuna. Tervetuloa seuraamaan reaaliaikaisesti uusia seikkailuja! Antakaa tekniikalle anteeksi, opettelen vielä.

Dream, and life will take you there.