Rio part 1: sambakarnevaalit

Rio de Janeiro. Suurin osa FB-kavereista ja Instaseuraajista lienee kurkkuaan myöten täynnä aihetta. Syvimmät pahoitteluni :D

Matka oli kaikkea, mitä odotin. Tuhannesti enemmän. Kolme päivää kotiintulon jälkeen kaikki kokemani seilaa yhä sekamelskana päässä. On vaikea tarttua arjesta kiinni. En muista, että olisin koskaan potenut näin voimakasta matkanjälkeistä traumareaktiota. Pienet asiat ottavat aivoon. Omat ajatukset ottavat aivoon.

Käytämme siis hyväksi maanisen olotilan matkan aidon fiiliksen talteensaamiseksi.

Aloitetaan kohokohdasta, alkuperäisestä syystä, miksi kaupunkiin halusin: sambakarnevaalit. Mitkään sanat maailmassa eivät riitä kuvaamaan sitä, mitä todistin paikan päällä. Karnevaali oli HUIKEA.

Tästä kaikki lähti: ensimmäisen hektisen Rio-päivän päätteeksi oli aika muuntautua samba goddess -lookkiin. Toisin sanoen vanhat kledjut ylle ja Sallyn katukauppiaalta hankkimat kukat päähän. Jälkeenpäin naurattaa, että murehdin vielä Suomen päässä, onko pitsitoppi läpinäkyvine liiveineen liian härski. Palaamme vielä erillisellä postauksella aiheeseen...

Näillä eväillä (+ pizzaa + pullollinen caipirinhaa) aikataulusta brasilialaisittain myöhässä taksiin ja kohti Sambodromoa, jossa meno oli hieman tuntia ennen shown alkua jo täydessä terässä.

Ensimmäinen adrenaliinishotti iski suonistoon taksista poistuessa, kun kävi ilmi, että katsomomme pääovet sijaitsivat ahtaan, korkeiden rakennusten reunustaman sokkelon keskellä. "Älä puhu kovaan ääneen suomea, nyt mennään vauhdilla", ilmoitti henkilökohtainen oppaani (nämä sanat tulivat myöhemmin reissun aikana hyvin tutuiksi). Luovimme tiemme vauhdilla epämääräisten kujilla notkuvien joukkojen läpi. Puristin kaksin käsin laukkuani ja yritin pysyä hiki päässä karnevaaliseuralaiseni kintereillä. Katseet porautuivat joka puolelta ilmiselvään gringoon.

Mutta porttien sisäpuolella riemu repesi, ja saimme parkkeerattua itsemme hyville paikoille. Tilanne vaati ensimmäisen selfien - minulla on kuulkaa niin hyvännäköisiä kavereita :D

Ja sitten se räjähti käyntiin - kirjaimellisesti ilotulituksilla! Valtava katsomollinen ihmisiä ponnahti sillä siunaamalla seisomaan ja alkoi tanssia, laulaa, huutaa ja huitoa ilmaa. Ja minä meinasin seota, oikeasti SEOTA. Tätä hetkeä olin odottanut puolet elämääni. Siinä se oli, suoraan silmien edessä, ja sitä oli lähes mahdoton uskoa todeksi.

Ensimmäiset samban tahdit kajahtivat ilmoille ja kilpailun avannut sambakoulu astui areenalle. Kesti hetken, että kulkue lipui katsomomme kohdalle, mutta sitten sitä tuli, tuutin täydeltä. Tässä ensimmäiset kuvat tärisevin käsin napattuina.

Liikaa aistiärsykettä! Pää räjähtää! Ääni lähtee! Ei herraisä. Juuri, kun luulit nähneesi uskomattomimman virityksen, perästä tuli jotain ihan muuta. Satoja samaan tahtiin lannettaan keikuttavia sambaajia. Nänniteippeihin sonnustautuneita brassikaunottaria. Rapuja vastaan taistelevia merimiehiä. Lipunkantajia, rummuttajia, rytminjohtajia.

Tunnin kuluttua ensimmäinen kulkue oli lipunut kokonaisuudessaan läpi areenan. Ja näitä oli siis luvassa ensimmäiselle näytösillalle viisi lisää..! Me kun ehdimme jo veikkailla, että missä kohtaa kulkuetta koulu vaihtui.

Välibreikin aikana oli tankattava nestettä. Se on kuumassa ilmastossa tärkeää, lapset.

No mercy, sitten jatkuu!

Minikameran tehot riittivät niukin naukin kirkkaissa valoissa, vauhdilla kieppuvan kulkueen tallentamisessa. Järkkärin puuttuminen harmitti, mutta sitä en olisi ikipäivänä uskaltanut ottaa mukaan.

Koko setti kesti aina aamuviiteen asti, mutta me poistuimme paikalta aiemmin. Järkisyistä: taksin saamiseksi sekä turvallisuuden tähden. Paluumatkalla sokkelokujia pitkin synkässä pimeydessä kohti takseja tunsin kahteen kertaan, että joku kävelee perässä aivan selkääni vasten. Käsilaukku osuu johonkin. Samassa Sally ilmoittaa, ettei ole varma, mistä päin tulimme. Paniikki! Tilanne laukesi, kun kaksi ystävällisen oloista nuorta tyttöä lähestyi meitä ja ilmoitti saattavansa meidät areenan ulkopuolelle pääsylippujamme vastaan. Sally punnitsi tilanteen nopeasti ja suostui tarjoukseen. Pääsimme lopulta turvallisesti taksiin. Mysteeriksi jäi, mitä tytöt lipuilla tekivät, leimatuilla lätkillä kun ei areenalle enää päässyt.

Sanon teille loppuun vain yhden neuvon: menkää ja kokekaa tämä, kerran elämässä. Mikään, toistan mikään, ei vedä vertoja kokemukselle. Niin kauan kuin päässäni jotain liikkuu, muistelen hetkeä, jolloin unelmani oli totta.

Rio part 2, to be continued...