Blogin päivittäminen toimii kuin junan vessa...
Mikään ei ole masentavampaa kuin tyhjiö, joka syntyy havainnosta, ettei tiedossa ole seuraavaa reissua. Sitä on tässä podettu viime kuukaudet. Mutta kuten elämässä yleensä, yhtäkkiä alkoi taas tapahtua. Tällä kertaa uusi matka-agenda syntyi mutkikkaan kaavan kautta. Mies ja Härski-vaari punoivat puhelinlankoja pitkin iltojen pimetessä salajuonen, joka läväytettiin eteeni viimeistelyvaiheessa.
"Homma menee nyt niin, että miehesi tulee YKSIN Texasiin loka-marraskuun vaihteessa. Ei, sinä ja pojat ette tule mukaan. Tarvitsemme male bonding -laatuaikaa."
Mitäpä tähän voi sanoa, kuin että cheers daddy! Siitä onkin aikaa, kun MINUT on haluttu niin kiihkeästi Ameriikkoihin, että lentolipusta on tarjouduttu maksamaan puolet..!
No, eipä tästä sen enempää, heh heh. Koska itse tärvelin omalla Rion-matkallani hiihtoloman viime keväänä, oli myönnyttävä tähän julkeaan suunnitelmaan. Mutta koska olen ovela pikku ketku, näin miehen privaatissa jenkkimatkassa tilaisuuden kiristää itselleni oman reissun. Hätätilanne vaatii nopeat liikkeet. Siispä Norwegianin syksyn tarjouskampanjan systemaattinen läpiselaus ja paniikkiviestit Isoon-Britanniaan: pääseekö yöksi?
Kahden tunnin kuluttua prosessin aloittamisesta sähköpostiini kilahtivat meno-paluut Lontoon Gatwickiin 13.-16.11. Englanti! Iso-Britannia! Lontoo! Maailman paras ja rakkain kaupunki, jossa olen viimeksi käynyt (jos Heathrown läpijuoksemisia ei lasketa) yli kolme vuotta sitten. Amerikanmatkan laukaisema kypsän aikuismainen kateuskiukku vaihtui lennossa ilovemylife-euforiaan :D Väittääkö joku vielä, ettei rahalla saa onnea??
Luvassa on lisäinfoa Lontoo-Solihull -tourneen yksityiskohdista. Sitä ennen palataan kuitenkin vielä viime kesään ja Tallinnan-matkaan, jonka purkaminen hautautui kesän jälkimainingeissa arkistoihin.
Alkuun sopii tunnustaa, etten ole ikinä aidosti pitänyt Tallinnasta. Silti olen lahden toisella puolen useaan otteeseen vieraillut. Niistä perinteisistä syistä: halvat alkoholijuomat juhliin, budjettitason pakomatka hotellin rauhaan, pakko päästä risteilylle, mitä näitä nyt on. Kaupunki on itsessään kaunis, helposti tavoitettavissa ja yhä suhteellisen edullinen, mutta jokin siinä tökkii.
Usean vuoden tauon jälkeen päätin kuitenkin antaa Tallinnalle jälleen yhden mahdollisuuden. Jenkkimatka laukaisi poltteen lähteä kesäloman toisella puoliskolla Ihan Vähän Vielä Jonnekin. Budjetin realiteettien valossa Viron pääkaupunki nousi nopeasti ykkösvaihtoehdoksi. Kun mainitsimme asiasta ääneen ystäväperheelle, kävi ilmi, että heillä oli suunnitelmissa vetäytyä samaan aikaan lomailemaan kakkosasunnolleen Tallinnan Piritaan. Homma oli tällä selvä! Yöpymään emme heidän hoteisiinsa mahtuneet, mutta houkuttimeksi riitti kolmen päivän riemufiesta neljän aikuisen, neljän lapsen ja hullun koiran voimin.
Varasimme yösijan Viron suurimmasta kylpylähotellista Pirita Spasta, joka sijaitsi kätevästi kävelymatkan päässä Piritan uimarannasta. Huikea valinta, palataan tähän kohta :D
Kas niinpä ahtauduimme vaahtosammuttimella, ensiapulaukulla ja muilla Virossa autoilevalle pakollisilla hörpäkkeillä varusteltuun Toyotaan kukonlaulun aikaan ja hurautimme kohti Länsisatamaa. Reilun kahden tunnin merimatkan aikana muistin jälleen, miksi vihaan syvästi näitä laivoja. Onneksi matka taittui rivakasti kahvin ja tax free -lahjusten voimin.
Laivalta löytyy ainoastaan puhelintasoinen kuva kannelta. Hetkeä ennen sokerihumalaa.
Paatista ulos ajaessa kehiin astui orastava paniikki. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun autoilimme lahden toisella puolen. Etukäteen selvittämämme turvallisen parkkipaikan löytämistä avitti huomattavasti gps, joka luuli olevansa yhä Suomessa, sekä eräs huomattavan ansioitunut kartanlukija...
Lopulta auto saatiin parkkiin, ja läksimme talsimaan kohti vanhaakaupunkia. Siirtyminen vaati läpikulun Viru Keskuksen halki, jossa tein taktisen viidentoista minuutin katoamistempun (riittää muuten mainiosti paniikkishoppailuun).
Jälkikasvu arvosti suuresti päiväkävelyä Tallinnan historiallisessa keskustassa. Tauoton marina kesti aina autolle palaamiseen kahta tuntia myöhemmin.
Missä maassa tää Viro olikaan? Kauan meidän pitää kävellä täällä? Miksi me kävellään täällä? Onks täällä lelukauppaa? Nälkä! Jano! Pissahätä!
Random kahvilassa nautitun lounaan jälkeen luovutimme. Kaupunkiloman käsite ei selvästi vielä aukene 6- ja 7-vuotiaille pölkkypäille.
Automatka keskustasta Piritaan kesti kymmenisen minuuttia rantaviivaa pitkin. Olympiahistoriaan liittyvä Pirita Spa Hotell erottui horisontista jo kaukaa. Niin... Mitenköhän tästä kirjoittaisi, ettei kuulosta ylimieliseltä kermaperseeltä... Olimme etukäteen tietoisia siitä, ettei kyseessä ole tasoltaan ja puitteiltaan varsinaisesti loistokas majoituslaitos. Olen aiemmilla matkoillani vuosien varrella yöpynyt jos jonkinlaisessa mörskässä. Tästä huolimatta seurueemme aikuisten keskuudessa laukesi syvä hiljaisuus avattuamme hotellihuoneemme oven. Aikamatka 70-luvulle kuvaa ehkä elämystä parhaiten. Vain mustavalkotelevisio puuttui. Huone oli tilava kaksio, perussiisti, ja huomattavan nukkavieru. Parvekkeen oven avattuamme repesimme klassiseen huutonauruun.
Tässä sitä sitten paistateltaisiin seuraavat kolme päivää, pinttyneen lian päällystämillä muovituoleilla, lattialautojen välistä tursuavia tupakannatsoja ja sammalkasvustoja väistellen.
Rehellisesti sanoen loma olisi ollut pilalla, jos reissun agenda olisi ollut hengailla kolme päivää tässä hotellissa. Onneksi kuviomme olivat toisenlaiset. Riemuloma käynnistyi sillä sekunnilla, kun kurvasimme auton Piritan uimarannan parkkipaikalle ja kohtasimme hehkeät lomaseuralaisemme. Olimme käyneet kääntymässä pikaisesti joitakin vuosia sitten ystäviemme kakkoskodissa, mutta näkymä mykisti jälleen potenssiin sata. Oli vaikea käsittää että olemme TALLINNASSA. Emme etelän rivieroilla.
En saanut kolmeen päivään katsetta irti näistä näkymistä. Käsillä oli kaikki, mitä ihminen aivot narikkaan -minilomalta kaipaa.
Seuraavat päivät sujuivat kutakuinkin tämän kaavan mukaan:
Lähiruokakauppaan sekoamaan halvoista hinnoista. Kärry täyteen juustoa, kuohuvaa, mansikoita, heräteostoksia (kuten pitsisiä nilkkasukkia ja ärtsyn sävyistä huulipunaa), Kalev-suklaata.
Ahterin parkkeeraus kakkoskodin parvekkeen lepotuoliin ja katse metrin päähän kohti valkohiekkaista rantaa ja merta.
Asento sama, asut vaihtuivat välissä!
Siirtyminen parvekkeelta uimarannalle. Auringonpalvontaa, piknik-eväitä, pikkupoikien lomariemua ("noi muut lapset puhuu ihan hassusti"), rantahietikkoon ajautuneen kuolleen sammakon ihmettelyä, vauvaosaston hiekkakammosiedätystä.
Illallista vuoroin asuntokompleksin alakerran irlantilaisessa, vuoroin sushia takeawayna. Kolmentena päivänä hotellimme läheisessä Kalev Yacht Clubissa. Kaikki on halpaa kuin saippua (jopa verrattuna Tallinnan keskustaan): kahdeksan hengen dinner, aikuisille kolme ruokalajia, lapsille jälkiruoat, ruokaviinit, limpparit, yhteensä noin 120 euroa. Kyllä ihmisen kelpaa!
Kuvia voisi lätkiä jonoon loputtomiin, fiilis kaikissa on sama: aurinko, hyvä ruoka, juoma ja paras seura. Näistä elementeistä syntyi matka, jonka myötä olen valmis uuteen Tallinnan-keikkaan milloin vain! Itse asiassa seuraavaksi agendassa on muokata kokoonpanoa kaavalla isot ja pienet herrat pois, yksi rouva lisää remmiin, ja weekend getaway lahden taakse!
Sitä ennen kuitenkin katse kohti syksyn viimaa ja sateista, pimeää ja ah niin rakasta Lontoota...
Mikään ei ole masentavampaa kuin tyhjiö, joka syntyy havainnosta, ettei tiedossa ole seuraavaa reissua. Sitä on tässä podettu viime kuukaudet. Mutta kuten elämässä yleensä, yhtäkkiä alkoi taas tapahtua. Tällä kertaa uusi matka-agenda syntyi mutkikkaan kaavan kautta. Mies ja Härski-vaari punoivat puhelinlankoja pitkin iltojen pimetessä salajuonen, joka läväytettiin eteeni viimeistelyvaiheessa.
"Homma menee nyt niin, että miehesi tulee YKSIN Texasiin loka-marraskuun vaihteessa. Ei, sinä ja pojat ette tule mukaan. Tarvitsemme male bonding -laatuaikaa."
Mitäpä tähän voi sanoa, kuin että cheers daddy! Siitä onkin aikaa, kun MINUT on haluttu niin kiihkeästi Ameriikkoihin, että lentolipusta on tarjouduttu maksamaan puolet..!
No, eipä tästä sen enempää, heh heh. Koska itse tärvelin omalla Rion-matkallani hiihtoloman viime keväänä, oli myönnyttävä tähän julkeaan suunnitelmaan. Mutta koska olen ovela pikku ketku, näin miehen privaatissa jenkkimatkassa tilaisuuden kiristää itselleni oman reissun. Hätätilanne vaatii nopeat liikkeet. Siispä Norwegianin syksyn tarjouskampanjan systemaattinen läpiselaus ja paniikkiviestit Isoon-Britanniaan: pääseekö yöksi?
Kahden tunnin kuluttua prosessin aloittamisesta sähköpostiini kilahtivat meno-paluut Lontoon Gatwickiin 13.-16.11. Englanti! Iso-Britannia! Lontoo! Maailman paras ja rakkain kaupunki, jossa olen viimeksi käynyt (jos Heathrown läpijuoksemisia ei lasketa) yli kolme vuotta sitten. Amerikanmatkan laukaisema kypsän aikuismainen kateuskiukku vaihtui lennossa ilovemylife-euforiaan :D Väittääkö joku vielä, ettei rahalla saa onnea??
Luvassa on lisäinfoa Lontoo-Solihull -tourneen yksityiskohdista. Sitä ennen palataan kuitenkin vielä viime kesään ja Tallinnan-matkaan, jonka purkaminen hautautui kesän jälkimainingeissa arkistoihin.
Alkuun sopii tunnustaa, etten ole ikinä aidosti pitänyt Tallinnasta. Silti olen lahden toisella puolen useaan otteeseen vieraillut. Niistä perinteisistä syistä: halvat alkoholijuomat juhliin, budjettitason pakomatka hotellin rauhaan, pakko päästä risteilylle, mitä näitä nyt on. Kaupunki on itsessään kaunis, helposti tavoitettavissa ja yhä suhteellisen edullinen, mutta jokin siinä tökkii.
Usean vuoden tauon jälkeen päätin kuitenkin antaa Tallinnalle jälleen yhden mahdollisuuden. Jenkkimatka laukaisi poltteen lähteä kesäloman toisella puoliskolla Ihan Vähän Vielä Jonnekin. Budjetin realiteettien valossa Viron pääkaupunki nousi nopeasti ykkösvaihtoehdoksi. Kun mainitsimme asiasta ääneen ystäväperheelle, kävi ilmi, että heillä oli suunnitelmissa vetäytyä samaan aikaan lomailemaan kakkosasunnolleen Tallinnan Piritaan. Homma oli tällä selvä! Yöpymään emme heidän hoteisiinsa mahtuneet, mutta houkuttimeksi riitti kolmen päivän riemufiesta neljän aikuisen, neljän lapsen ja hullun koiran voimin.
Varasimme yösijan Viron suurimmasta kylpylähotellista Pirita Spasta, joka sijaitsi kätevästi kävelymatkan päässä Piritan uimarannasta. Huikea valinta, palataan tähän kohta :D
Kas niinpä ahtauduimme vaahtosammuttimella, ensiapulaukulla ja muilla Virossa autoilevalle pakollisilla hörpäkkeillä varusteltuun Toyotaan kukonlaulun aikaan ja hurautimme kohti Länsisatamaa. Reilun kahden tunnin merimatkan aikana muistin jälleen, miksi vihaan syvästi näitä laivoja. Onneksi matka taittui rivakasti kahvin ja tax free -lahjusten voimin.
Laivalta löytyy ainoastaan puhelintasoinen kuva kannelta. Hetkeä ennen sokerihumalaa.
Paatista ulos ajaessa kehiin astui orastava paniikki. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun autoilimme lahden toisella puolen. Etukäteen selvittämämme turvallisen parkkipaikan löytämistä avitti huomattavasti gps, joka luuli olevansa yhä Suomessa, sekä eräs huomattavan ansioitunut kartanlukija...
Lopulta auto saatiin parkkiin, ja läksimme talsimaan kohti vanhaakaupunkia. Siirtyminen vaati läpikulun Viru Keskuksen halki, jossa tein taktisen viidentoista minuutin katoamistempun (riittää muuten mainiosti paniikkishoppailuun).
Jälkikasvu arvosti suuresti päiväkävelyä Tallinnan historiallisessa keskustassa. Tauoton marina kesti aina autolle palaamiseen kahta tuntia myöhemmin.
Missä maassa tää Viro olikaan? Kauan meidän pitää kävellä täällä? Miksi me kävellään täällä? Onks täällä lelukauppaa? Nälkä! Jano! Pissahätä!
Random kahvilassa nautitun lounaan jälkeen luovutimme. Kaupunkiloman käsite ei selvästi vielä aukene 6- ja 7-vuotiaille pölkkypäille.
Automatka keskustasta Piritaan kesti kymmenisen minuuttia rantaviivaa pitkin. Olympiahistoriaan liittyvä Pirita Spa Hotell erottui horisontista jo kaukaa. Niin... Mitenköhän tästä kirjoittaisi, ettei kuulosta ylimieliseltä kermaperseeltä... Olimme etukäteen tietoisia siitä, ettei kyseessä ole tasoltaan ja puitteiltaan varsinaisesti loistokas majoituslaitos. Olen aiemmilla matkoillani vuosien varrella yöpynyt jos jonkinlaisessa mörskässä. Tästä huolimatta seurueemme aikuisten keskuudessa laukesi syvä hiljaisuus avattuamme hotellihuoneemme oven. Aikamatka 70-luvulle kuvaa ehkä elämystä parhaiten. Vain mustavalkotelevisio puuttui. Huone oli tilava kaksio, perussiisti, ja huomattavan nukkavieru. Parvekkeen oven avattuamme repesimme klassiseen huutonauruun.
Tässä sitä sitten paistateltaisiin seuraavat kolme päivää, pinttyneen lian päällystämillä muovituoleilla, lattialautojen välistä tursuavia tupakannatsoja ja sammalkasvustoja väistellen.
Rehellisesti sanoen loma olisi ollut pilalla, jos reissun agenda olisi ollut hengailla kolme päivää tässä hotellissa. Onneksi kuviomme olivat toisenlaiset. Riemuloma käynnistyi sillä sekunnilla, kun kurvasimme auton Piritan uimarannan parkkipaikalle ja kohtasimme hehkeät lomaseuralaisemme. Olimme käyneet kääntymässä pikaisesti joitakin vuosia sitten ystäviemme kakkoskodissa, mutta näkymä mykisti jälleen potenssiin sata. Oli vaikea käsittää että olemme TALLINNASSA. Emme etelän rivieroilla.
En saanut kolmeen päivään katsetta irti näistä näkymistä. Käsillä oli kaikki, mitä ihminen aivot narikkaan -minilomalta kaipaa.
Seuraavat päivät sujuivat kutakuinkin tämän kaavan mukaan:
Lähiruokakauppaan sekoamaan halvoista hinnoista. Kärry täyteen juustoa, kuohuvaa, mansikoita, heräteostoksia (kuten pitsisiä nilkkasukkia ja ärtsyn sävyistä huulipunaa), Kalev-suklaata.
Ahterin parkkeeraus kakkoskodin parvekkeen lepotuoliin ja katse metrin päähän kohti valkohiekkaista rantaa ja merta.
Asento sama, asut vaihtuivat välissä!
Siirtyminen parvekkeelta uimarannalle. Auringonpalvontaa, piknik-eväitä, pikkupoikien lomariemua ("noi muut lapset puhuu ihan hassusti"), rantahietikkoon ajautuneen kuolleen sammakon ihmettelyä, vauvaosaston hiekkakammosiedätystä.
Illallista vuoroin asuntokompleksin alakerran irlantilaisessa, vuoroin sushia takeawayna. Kolmentena päivänä hotellimme läheisessä Kalev Yacht Clubissa. Kaikki on halpaa kuin saippua (jopa verrattuna Tallinnan keskustaan): kahdeksan hengen dinner, aikuisille kolme ruokalajia, lapsille jälkiruoat, ruokaviinit, limpparit, yhteensä noin 120 euroa. Kyllä ihmisen kelpaa!
Kuvia voisi lätkiä jonoon loputtomiin, fiilis kaikissa on sama: aurinko, hyvä ruoka, juoma ja paras seura. Näistä elementeistä syntyi matka, jonka myötä olen valmis uuteen Tallinnan-keikkaan milloin vain! Itse asiassa seuraavaksi agendassa on muokata kokoonpanoa kaavalla isot ja pienet herrat pois, yksi rouva lisää remmiin, ja weekend getaway lahden taakse!
Sitä ennen kuitenkin katse kohti syksyn viimaa ja sateista, pimeää ja ah niin rakasta Lontoota...
Kommentit
Lähetä kommentti
Kommentoi - ilahdun!