Kameran piuha löytyi raivokkaan penkomisen jälkeen VIHDOIN, ja on aika purkaa iloisesti kolme viikkoa myöhässä Englanti-keikan matkapostaus. Ennen reissua tarkoituksena oli fiilistellä blogissa suunnitelmia. Neljä ensimmäistä versiota meni suoraan deleteen. Tämän, julkaisemattomaksi jääneen pätkän sain lopulta aikaiseksi.
Miten elää ja hengittää neljän vuoden nostalgia läpi reilussa kolmessa päivässä? No, ei niin mitenkään. Mikään matka ei ole aiheuttanut hetkeen näin suurta ahdistusta. Aikaa on liian vähän, aivan liian vähän. Lontoossa odottavat sadat pienet paikat ja yksityiskohdat, joista jokaiseen haluan tarttua ja pysähtyä.
Greenwichin viikonloppumarkkinat ja puisto, josta näkee pitkälle Lontoon horisonttiin. Marks & Spencerin tuoreruokahylly. No, kaikki hyllyt. Metrotunnelit ja etäinen aavistus, etten muista karttaa enää ulkoa. Fish&Chips-koju siinä yhdessä kadunkulmassa, yöbussipysäkin vieressä. Kolmen punnan nuudelibaari. Camden Town ja ahtaat kujat, joihin eksyy joka kerta. Portobello Road laiskana sunnuntaina, kun ei ole kiire minnekään. Regents Park, Lontoon ylivoimaisesti kaunein puisto. Oxford Streetin shoppailukaaos. Trafalgar Squaren perinteinen joulukaruselli. Oikestaan kaikki jouluun liittyvä. Regent Streetin valot, Hamleysin jouluikkuna ja toffeella kuorrutetut, kauniit mutta saakelin pahanmakuiset omenat.
Lista ei pääty ikinä, joten päätän sen tähän. Onnea AM ja Piia, tiedossa on riemukas päivä Ison-Britannian pääkaupungissa hysteerisen seuralaisen kanssa!
No, mitä sitten tapahtui? Tapahtui muun muassa...
...itseaiheutettu ruoka/nostalgia-psykoosi
Astun koneesta ulos Gatwickin lentokentälle. Se iskee välittömästi, nostalgia rush. Tuttu tuoksu, tuttu puheensorina, tuttuakin tutumpi terminaali, jonka läpi en ole matkustanut vuosiin, mutta jonka pohjapiirros piirtyy sekunnissa verkkokalvoille. Kirmaan juoksujalkaa kohti juna-asemaa, riivin etukäteen ostamani liput automaatista ulos ja oivallan, että nopeiden liikkeiden ansiosta junan lähtöön on vielä lähes tunti.
Ensimmäinen paniikkitilanteen laukaisema spontaani repeäminen nauruun. Kukaan ei ole moksiskaan. Tässä taas yksi asia, jota rakastan Englannissa. Maahan mahtuu sen verran värikästä väkeä, ettei yksi keskenään naureskeleva pikku suomalainen paljoa menoa hetkauta!
Saan koottua itseni ja palaan takaisin terminaaliin, jossa sydän hyppää jälleen kurkkuun. Marks & Spencerin minimyymälä! Hetkeä myöhemmin poistun kassalta kuuden miniaterian ("Oh yes, the kids are very hungry..!") kanssa pälyillen rauhallista nurkkaa, jossa kehtaan ahtaa kaiken kitusiin. Jälkiruoaksi kahmaisen WHSmithistä kaikki punnan juorulehdet ja muutaman (no, lähes kymmenen näitäkin) suklaapatukkaa junaevääksi.
Murto-osa pikku välipalasta:
...tiukan aikataulun junamatka halki pimeiden peltojen
Ensimmäinen kohteeni on Solihullin kaupunki Birminghamin kupeessa. Liput hankin etukäteen naurettavalla 14 punnan hinnalla täältä: www.thetrainline.com. Alkuun perusjunalla (ei oikeasti kannata käyttää ryöstöhintaista Gatwick Expressiä) Victorian juna-asemalle, sieltä metrolla Eustonin vastaavalle, ja viimeinen etappi kohti Birmingham Internationalia.
Vaihtojen kanssa tulee todella kiire. Tämän nostalgian olisi voinut jättää kokematta: hiestä märkänä ekskjuusmiita hokien juosten metrotunnelien uumenissa. Viimeiseen junaan astun vain muutamaa minuuttia ennen lähtöä. Paniikin lauettua tilalle vaihtuu iloinen puheripuli. Vierustoveri, nuori brittimies, nyökyttelee tykitykselle paikallisittain kohteliaasti.
...hartaasti odotettu kohtaaminen
Lopulta juna puksuttaa Birmingham Internationalin asemalle. Syöksyn lennossa ulos, ylös terminaaliin, ja rakkaan Lontoon ex-kämppätoverin AM:n syliin. Seuraa sekavia minuutteja, joiden aikana suolletaan vuoden kuulumiset ilmoille yhteen hengenvetoon ja sullotaan entistä hysteerisempi rouva laukkuineen autoon... AUTOON!?
Käy ilmi, että AM on todellakin ryhtynyt ajamaan autoa. Nyt ollaan jännän äärellä! Matka juna-asemalta Solihulliin sujuu väärällä puolella tietä mallikkaasti, jos ei lasketa pientä jännitysmomenttia liikenneympyröissä. "Nyt olet hetken HILJAA, mun pitää KESKITTYÄ."
Ensimmäinen ilta AM:n ja hänen argentiinalaisen miehensä (kyllä, juuri näiden häitä tanssittiin taannoin Buenos Airesissa) kauniissa talossa menee pitkälle yöhön viiniä lipitellen ja juoruten. Aamulla vajaa 2-vuotias kummipoika kokee sokkiherätyksen, kun täti hyppää lennossa kainaloon kesken aamupiirrettyjen. Mikä ihana, sekaisin suomea, englantia ja espanjaa kujertava pikku murmeli <3
...aurinkoinen päivä West Midlandissa
Päivän agendasta ei ole epäselvyyttä. Viemme lapsen hetkeksi päiväkotiin ja lähdemme jälleen autolla (en toivu tästä koskaan) Solihullin keskustaan. Ja siinä ne ovat - kaikki lempivaatekauppani rivi rivissä. Tässä kohtaa menee muisti. Hetkeä myöhemmin poistun teinikauppa New Lookista järkyttävä tekoturkistakki olalla. Täysin identtinen sen Camdenin katumarkkinoilta löytämäni reuhkan kanssa, jonka nakkasin 20-vuotiaana oksennusta pidätellen roskikseen. Näin tapahtuu teille muillekin jatkuvasti?
Lounasvälitankkaus puistonpenkillä huumaavassa auringonpaisteessa, keskustelua säätilasta vieressä istuvien eläkeläisten kanssa (minun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt syntyä small talkia harjoittavaan maahan), ja shoppailua round two. Olen liikkeellä jostain käsittämättömästä syystä pelkillä käsimatkatavaroilla, ja tilanne alkaa näyttää jo tässä vaiheessa ongelmalliselta.
Iltapäivällä käymme ulkoilemassa vehreän Solihullin maisemissa ja reippailun päätteeksi luonnollisesti pubiin. Kaksivuotiaan, mallikelpoisesti käyttäytyvän vesselin kanssa. Tarvitseeko edes sanoa, ettei tämä ole Suomessa mahdollista. Lapsi pubissa saa osakseen pelkästään positiivista huomiota, ja englantilainen rutikuiva siideri maistuu juuri niin taivaalliselta kuin muistin. Ilta jatkuu talolla englantilaisen roast dinnerin ja lisäjuoruilun merkeissä.
Karvarotsi in action!
...siirtyminen vanhaan kunnon Lontooseen
Ranteet auki ja raiteille! Ei vaan, heti aamusta uuteen hepulitilanousuun ja kohti Lontoota AM:n kanssa. Toisen ex-kämppiksen Piian kohtaaminen useiden VUOSIEN tauon jälkeen on vähintään yhtä hysteerinen kokemus. Kuplivaa naurua, karhunhalailua, sanat menevät sekaisin, ollaanko me oikeasti kaikki täällä kolmistaan?!?
Päivä Lontoossa on Freebirdin show yksinoikeudella. Oletteko nyt ihan varmoja, kysyn vielä muodon vuoksi. Siispä nostalgiaretkelle kohti Portobello Roadin markkinoita! "Laiska sunnuntai" ja "ei kiire minnekään" eivät ehkä ihan hengeltään toteudu turistimassojen keskellä luoviessa, mutta saan silti mitä haluan; palasen paikkaa, jota menneinä aikoina niin rakastin.
Markkinoilta suunnistamme paikallisen vinkkaamasta suosituksesta lähipubiin nauttimaan reissun ensimmäiset fish&chipsit. Täydellinen koostumus kalaa, rasvaa ja valkoista vehnää, what's not to love?
Pubibreikin jälkeen on päästävä keskustaan. Turistihelvettiin potenssiin sata, sopuleina massojen puristuksiin, koska siksi. Otamme lennossa kaksikerroksisen bussin kohti ydintä. Matkalla jotkut pikku selfieterroristit haluavat poseerata kameroille ja jotkut eivät!
Ja se on juuri niin satumainen kuin muistan. Joululandia ja shoppailuhelvetti, jossa välkkyvät valot levittäytyvät silmien eteen joka puolella. Turistimassat puskevat edestä ja takaa. Pysäyttäkää aika.
Vyörymme tungoksen läpi pitkin Oxford Streetiä ja alas majesteettista Regentiä. Leicester Squaren halki Charing Crossin juna-asemalle. Tässä vaiheessa päivä on jo pitkällä, ja AM:n on aika suunnata takaisin kotiin. Päätämme lähteä myös Piian kanssa kohti kotia. Olen saanut imettyä itseeni hulinaa ja kaaosta riittämiin.
...lisää rakkaita ihmisiä, halailua ja hepuleita
Olin vielä ennen matkaa vakaasti siinä uskossa, etten ole koskaan nähnyt Piian lapsia. No, olinhan minä, nopeasti kauppakeskuksessa Helsingissä vuosia sitten. Freebird-täti on vähän sekaisin hahaha. Mutta eihän niitä ole silti tunnistaa, kahta pitkäksi venähtänyttä söpöläistä. Piian mies on sen sijaan aivan sama kuin ennenkin, lupsakka hauska britti. Myös Piian ihana äiti on käymässä Suomesta. Illan kokoonpano laukaisee valtavan flashbackin menneiltä ajoilta. On suuri onni omistaa ystäviä, joiden kanssa voi vuosienkin jälkeen jatkaa tasan sitä mihin jäätiin <3
...shoppailun käsistäkarkaaminen
Viimeisenä Lontoo-päivänä päätämme pysyä suosiolla Piian kotikulmilla esikaupunkialueella. Aikeenamme on katsastaa vanhat yliopistohoodit Greenwich ja Woolwich. Sitä ennen kuitenkin ihan pienet shoppailut vielä. Josko jotain tuliaista. MINNE oikeasti tungen nämä, kysyn itseltäni poistuessani kolmea tuntia myöhemmin kauppakeskuksesta kahden täpötäyden vaatekassin kanssa.
Välihuomautuksena, että myös Piia on alkanut ajaa autoa. Tämä on jo liikaa. Joka kertaa autoon astuessa yritän vaistomaisesti änkeä kuskin paikalle.
Rundin päätteeksi treffaamme Piian miehen ja lapset lounaan merkeissä. Riemulla ei ole rajaa, kun pubin lounaslistalta löytyy traditional british christmas meal! Alle kymmenen puntaa ruokaviineineen, voi herraisä. Lappaan hullunkiilto silmissä pieniä makkaroita, kalkkunaa ja puddingia kitusiin ja kiroan jälleen, miksei Suomesta löydy vastaavaa pubikulttuuria.
Okei, ymmärrän kyllä, ettei tämä ehkä kaikkiin vetoa :D
Tässä vaiheessa on kohdattava tosiasiat: kello on käynyt pikavauhtia, ja loppupäivän suunnitelmat on haudattava, jos meinaan ehtiä ajoissa lentokentälle. Lennossa takaisin kämpille, kamojen epätoivoinen survominen minimatkalaukkuun, veskan laajennus sivuvetoketjujen avulla, uusi survominen, muutama kosmetiikkatuote roskiin, vielä survomista. Ja ne mahtuvat!
Viimeiset halaukset ja junalla Gatwickiin. Tällä kertaa ei ole kiire. Imen itseeni haikeana viimeiset palat brittitunnelmaa tuttujen maisemien vilahtaessa silmien edestä. Perillä lentokentällä "mitäänenootehny"-pokerinaaman viritys, ja saan ihmeen kaupalla räjähdyspisteeseen ängetyn matkalaukkuni sisään matkustamopuolelle.
Matka oli täydellinen. Koska Englannissa on ihmisiä, joiden luokse palata. Joiden vuoksi on jotain, mitä muistella. Kiitos AM ja Piia. Tulen takaisin, pian.
Seuraavaksi kuitenkin katse on käännettynä kohti joulun lentoalennusmyyntejä, sillä ensi kesän kohde on jo kirkkaana mielessä...
Miten elää ja hengittää neljän vuoden nostalgia läpi reilussa kolmessa päivässä? No, ei niin mitenkään. Mikään matka ei ole aiheuttanut hetkeen näin suurta ahdistusta. Aikaa on liian vähän, aivan liian vähän. Lontoossa odottavat sadat pienet paikat ja yksityiskohdat, joista jokaiseen haluan tarttua ja pysähtyä.
Greenwichin viikonloppumarkkinat ja puisto, josta näkee pitkälle Lontoon horisonttiin. Marks & Spencerin tuoreruokahylly. No, kaikki hyllyt. Metrotunnelit ja etäinen aavistus, etten muista karttaa enää ulkoa. Fish&Chips-koju siinä yhdessä kadunkulmassa, yöbussipysäkin vieressä. Kolmen punnan nuudelibaari. Camden Town ja ahtaat kujat, joihin eksyy joka kerta. Portobello Road laiskana sunnuntaina, kun ei ole kiire minnekään. Regents Park, Lontoon ylivoimaisesti kaunein puisto. Oxford Streetin shoppailukaaos. Trafalgar Squaren perinteinen joulukaruselli. Oikestaan kaikki jouluun liittyvä. Regent Streetin valot, Hamleysin jouluikkuna ja toffeella kuorrutetut, kauniit mutta saakelin pahanmakuiset omenat.
Lista ei pääty ikinä, joten päätän sen tähän. Onnea AM ja Piia, tiedossa on riemukas päivä Ison-Britannian pääkaupungissa hysteerisen seuralaisen kanssa!
No, mitä sitten tapahtui? Tapahtui muun muassa...
...itseaiheutettu ruoka/nostalgia-psykoosi
Astun koneesta ulos Gatwickin lentokentälle. Se iskee välittömästi, nostalgia rush. Tuttu tuoksu, tuttu puheensorina, tuttuakin tutumpi terminaali, jonka läpi en ole matkustanut vuosiin, mutta jonka pohjapiirros piirtyy sekunnissa verkkokalvoille. Kirmaan juoksujalkaa kohti juna-asemaa, riivin etukäteen ostamani liput automaatista ulos ja oivallan, että nopeiden liikkeiden ansiosta junan lähtöön on vielä lähes tunti.
Ensimmäinen paniikkitilanteen laukaisema spontaani repeäminen nauruun. Kukaan ei ole moksiskaan. Tässä taas yksi asia, jota rakastan Englannissa. Maahan mahtuu sen verran värikästä väkeä, ettei yksi keskenään naureskeleva pikku suomalainen paljoa menoa hetkauta!
Saan koottua itseni ja palaan takaisin terminaaliin, jossa sydän hyppää jälleen kurkkuun. Marks & Spencerin minimyymälä! Hetkeä myöhemmin poistun kassalta kuuden miniaterian ("Oh yes, the kids are very hungry..!") kanssa pälyillen rauhallista nurkkaa, jossa kehtaan ahtaa kaiken kitusiin. Jälkiruoaksi kahmaisen WHSmithistä kaikki punnan juorulehdet ja muutaman (no, lähes kymmenen näitäkin) suklaapatukkaa junaevääksi.
Murto-osa pikku välipalasta:
...tiukan aikataulun junamatka halki pimeiden peltojen
Ensimmäinen kohteeni on Solihullin kaupunki Birminghamin kupeessa. Liput hankin etukäteen naurettavalla 14 punnan hinnalla täältä: www.thetrainline.com. Alkuun perusjunalla (ei oikeasti kannata käyttää ryöstöhintaista Gatwick Expressiä) Victorian juna-asemalle, sieltä metrolla Eustonin vastaavalle, ja viimeinen etappi kohti Birmingham Internationalia.
Vaihtojen kanssa tulee todella kiire. Tämän nostalgian olisi voinut jättää kokematta: hiestä märkänä ekskjuusmiita hokien juosten metrotunnelien uumenissa. Viimeiseen junaan astun vain muutamaa minuuttia ennen lähtöä. Paniikin lauettua tilalle vaihtuu iloinen puheripuli. Vierustoveri, nuori brittimies, nyökyttelee tykitykselle paikallisittain kohteliaasti.
...hartaasti odotettu kohtaaminen
Lopulta juna puksuttaa Birmingham Internationalin asemalle. Syöksyn lennossa ulos, ylös terminaaliin, ja rakkaan Lontoon ex-kämppätoverin AM:n syliin. Seuraa sekavia minuutteja, joiden aikana suolletaan vuoden kuulumiset ilmoille yhteen hengenvetoon ja sullotaan entistä hysteerisempi rouva laukkuineen autoon... AUTOON!?
Käy ilmi, että AM on todellakin ryhtynyt ajamaan autoa. Nyt ollaan jännän äärellä! Matka juna-asemalta Solihulliin sujuu väärällä puolella tietä mallikkaasti, jos ei lasketa pientä jännitysmomenttia liikenneympyröissä. "Nyt olet hetken HILJAA, mun pitää KESKITTYÄ."
Ensimmäinen ilta AM:n ja hänen argentiinalaisen miehensä (kyllä, juuri näiden häitä tanssittiin taannoin Buenos Airesissa) kauniissa talossa menee pitkälle yöhön viiniä lipitellen ja juoruten. Aamulla vajaa 2-vuotias kummipoika kokee sokkiherätyksen, kun täti hyppää lennossa kainaloon kesken aamupiirrettyjen. Mikä ihana, sekaisin suomea, englantia ja espanjaa kujertava pikku murmeli <3
...aurinkoinen päivä West Midlandissa
Päivän agendasta ei ole epäselvyyttä. Viemme lapsen hetkeksi päiväkotiin ja lähdemme jälleen autolla (en toivu tästä koskaan) Solihullin keskustaan. Ja siinä ne ovat - kaikki lempivaatekauppani rivi rivissä. Tässä kohtaa menee muisti. Hetkeä myöhemmin poistun teinikauppa New Lookista järkyttävä tekoturkistakki olalla. Täysin identtinen sen Camdenin katumarkkinoilta löytämäni reuhkan kanssa, jonka nakkasin 20-vuotiaana oksennusta pidätellen roskikseen. Näin tapahtuu teille muillekin jatkuvasti?
Lounasvälitankkaus puistonpenkillä huumaavassa auringonpaisteessa, keskustelua säätilasta vieressä istuvien eläkeläisten kanssa (minun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt syntyä small talkia harjoittavaan maahan), ja shoppailua round two. Olen liikkeellä jostain käsittämättömästä syystä pelkillä käsimatkatavaroilla, ja tilanne alkaa näyttää jo tässä vaiheessa ongelmalliselta.
Iltapäivällä käymme ulkoilemassa vehreän Solihullin maisemissa ja reippailun päätteeksi luonnollisesti pubiin. Kaksivuotiaan, mallikelpoisesti käyttäytyvän vesselin kanssa. Tarvitseeko edes sanoa, ettei tämä ole Suomessa mahdollista. Lapsi pubissa saa osakseen pelkästään positiivista huomiota, ja englantilainen rutikuiva siideri maistuu juuri niin taivaalliselta kuin muistin. Ilta jatkuu talolla englantilaisen roast dinnerin ja lisäjuoruilun merkeissä.
Karvarotsi in action!
...siirtyminen vanhaan kunnon Lontooseen
Ranteet auki ja raiteille! Ei vaan, heti aamusta uuteen hepulitilanousuun ja kohti Lontoota AM:n kanssa. Toisen ex-kämppiksen Piian kohtaaminen useiden VUOSIEN tauon jälkeen on vähintään yhtä hysteerinen kokemus. Kuplivaa naurua, karhunhalailua, sanat menevät sekaisin, ollaanko me oikeasti kaikki täällä kolmistaan?!?
Päivä Lontoossa on Freebirdin show yksinoikeudella. Oletteko nyt ihan varmoja, kysyn vielä muodon vuoksi. Siispä nostalgiaretkelle kohti Portobello Roadin markkinoita! "Laiska sunnuntai" ja "ei kiire minnekään" eivät ehkä ihan hengeltään toteudu turistimassojen keskellä luoviessa, mutta saan silti mitä haluan; palasen paikkaa, jota menneinä aikoina niin rakastin.
Markkinoilta suunnistamme paikallisen vinkkaamasta suosituksesta lähipubiin nauttimaan reissun ensimmäiset fish&chipsit. Täydellinen koostumus kalaa, rasvaa ja valkoista vehnää, what's not to love?
Pubibreikin jälkeen on päästävä keskustaan. Turistihelvettiin potenssiin sata, sopuleina massojen puristuksiin, koska siksi. Otamme lennossa kaksikerroksisen bussin kohti ydintä. Matkalla jotkut pikku selfieterroristit haluavat poseerata kameroille ja jotkut eivät!
Ja se on juuri niin satumainen kuin muistan. Joululandia ja shoppailuhelvetti, jossa välkkyvät valot levittäytyvät silmien eteen joka puolella. Turistimassat puskevat edestä ja takaa. Pysäyttäkää aika.
Vyörymme tungoksen läpi pitkin Oxford Streetiä ja alas majesteettista Regentiä. Leicester Squaren halki Charing Crossin juna-asemalle. Tässä vaiheessa päivä on jo pitkällä, ja AM:n on aika suunnata takaisin kotiin. Päätämme lähteä myös Piian kanssa kohti kotia. Olen saanut imettyä itseeni hulinaa ja kaaosta riittämiin.
...lisää rakkaita ihmisiä, halailua ja hepuleita
Olin vielä ennen matkaa vakaasti siinä uskossa, etten ole koskaan nähnyt Piian lapsia. No, olinhan minä, nopeasti kauppakeskuksessa Helsingissä vuosia sitten. Freebird-täti on vähän sekaisin hahaha. Mutta eihän niitä ole silti tunnistaa, kahta pitkäksi venähtänyttä söpöläistä. Piian mies on sen sijaan aivan sama kuin ennenkin, lupsakka hauska britti. Myös Piian ihana äiti on käymässä Suomesta. Illan kokoonpano laukaisee valtavan flashbackin menneiltä ajoilta. On suuri onni omistaa ystäviä, joiden kanssa voi vuosienkin jälkeen jatkaa tasan sitä mihin jäätiin <3
...shoppailun käsistäkarkaaminen
Viimeisenä Lontoo-päivänä päätämme pysyä suosiolla Piian kotikulmilla esikaupunkialueella. Aikeenamme on katsastaa vanhat yliopistohoodit Greenwich ja Woolwich. Sitä ennen kuitenkin ihan pienet shoppailut vielä. Josko jotain tuliaista. MINNE oikeasti tungen nämä, kysyn itseltäni poistuessani kolmea tuntia myöhemmin kauppakeskuksesta kahden täpötäyden vaatekassin kanssa.
Välihuomautuksena, että myös Piia on alkanut ajaa autoa. Tämä on jo liikaa. Joka kertaa autoon astuessa yritän vaistomaisesti änkeä kuskin paikalle.
Rundin päätteeksi treffaamme Piian miehen ja lapset lounaan merkeissä. Riemulla ei ole rajaa, kun pubin lounaslistalta löytyy traditional british christmas meal! Alle kymmenen puntaa ruokaviineineen, voi herraisä. Lappaan hullunkiilto silmissä pieniä makkaroita, kalkkunaa ja puddingia kitusiin ja kiroan jälleen, miksei Suomesta löydy vastaavaa pubikulttuuria.
Okei, ymmärrän kyllä, ettei tämä ehkä kaikkiin vetoa :D
Tässä vaiheessa on kohdattava tosiasiat: kello on käynyt pikavauhtia, ja loppupäivän suunnitelmat on haudattava, jos meinaan ehtiä ajoissa lentokentälle. Lennossa takaisin kämpille, kamojen epätoivoinen survominen minimatkalaukkuun, veskan laajennus sivuvetoketjujen avulla, uusi survominen, muutama kosmetiikkatuote roskiin, vielä survomista. Ja ne mahtuvat!
Viimeiset halaukset ja junalla Gatwickiin. Tällä kertaa ei ole kiire. Imen itseeni haikeana viimeiset palat brittitunnelmaa tuttujen maisemien vilahtaessa silmien edestä. Perillä lentokentällä "mitäänenootehny"-pokerinaaman viritys, ja saan ihmeen kaupalla räjähdyspisteeseen ängetyn matkalaukkuni sisään matkustamopuolelle.
Matka oli täydellinen. Koska Englannissa on ihmisiä, joiden luokse palata. Joiden vuoksi on jotain, mitä muistella. Kiitos AM ja Piia. Tulen takaisin, pian.
Seuraavaksi kuitenkin katse on käännettynä kohti joulun lentoalennusmyyntejä, sillä ensi kesän kohde on jo kirkkaana mielessä...
Kommentit
Lähetä kommentti
Kommentoi - ilahdun!