Italia roadtrip 2: Amalfin rannikko

Amalfin rannikkoa myötäilevä tie on julistettu moneen otteeseen Italian kauneimmaksi ajoreitiksi. Lähes 50 kilometriä pitkä serpentiini kiemurtelee Sorrentosta Salernoon huikeissa maisemissa vuorenseinämää pitkin. Tähänastisen Italia-kokemukseni perusteella yhdyn väitteeseen. Reitti on satumainen, eivätkä parhaatkaan kuvat tee sille oikeutta. Matka on yksinkertaisesti koettava itse.

Otamme ensimmäisen tatsin kuuluisaan ajoreittiin päiväretkellä Sorrentosta käsin Positanon hurmaavaan pikkukaupunkiin. Leuka loksahtaa polviin jo ensimmäisten metrien aikana. Meri kuohuu turkoosinsinisenä suoraan pelkääjänpaikan alla, helle väreilee ilmassa, karunkauniit jylhät kallionseinämät reunustavat matkaa sekä ylös- että alaspäin. Aaltoja halkoo luksusveneiden ketju, kaukana horisontissa siintää iso risteilijä.

Ensimmäinen todella tiukan näköinen kurvi lähestyy. Mies tiputtaa nopeutta huomattavasti, kun takaa alkaa kantautua voimistuvaa pärinää. Viuuuh! Olemme tietoisia paikallisesta ajotyylistä, mutta tämä nousee jo omalle tasolleen: salamannopea ohitus jyrkässä mutkassa, näkemättä, tuleeko edestä toista autoa, alla monen sadan metrin pudotus ja tyrskyävä meri. Jälkijunassa ohitse ryskii myös muutama skootteri.

Horisonttikin vääntyy vinoon, kun jännittää.

Mies puristaa rattia kaksin käsin ja tuijottaa herkeämättä tietä. Kuskia käy hieman sääliksi, ajopuikoissa on yksinkertaisesti mahdotonta ihailla maisemia. Tätä varten tien varrella on tasaisin väliajoin taukopaikkoja, mutta nämä muodostavat oman ongelmansa. Muutamalle ajoneuvolle tarkoitettuihin ruutuihin on ängennyt parhaimmillaan viisi autoa, pari skootteria ja bussi. Kokoelmaa on pakko väistää vasemmalle kaistalle, jälleen näkemättä, onko edessä vastaantulevaa liikennettä.

Lopulta löydämme tyhjän taukoruudun, jossa tasata pulssi ja keskittyä ahmimaan näkymää.

Ajatukset poukkoilevat. Joku on joskus kyennyt rakentamaan autotien lähes mahdottomiin olosuhteisiin. Minä olen oikeasti täällä, jalat tukevasti jyrkänteen laella. Maailmassa on paljon pahaa, mutta samalla se on hykerryttävän kaunis. Liikutun harvoin tässä mittakaavassa maisemista, mutta nyt on se hetki.

”Äiti, pissahätä.” Lapsiperhe-reality bites.

Lukuisten käännösten, väännösten ja tunneleihin sukeltamisten päätteeksi Positano aukeaa edessämme, tai tarkemmin ottaen allamme. Postikorteista tuttu pikkukaupunki, joka on rakennettu lähes yksinomaan vuorenrinteille. Alhaalta rannalta ylös vuoristotielle on tietääkseni yhteensä 600 porrasta, ja itse kaupungissa on vain kaksi varsinaista katua.

Näkymä ylhäältä käsin on häkellyttävä, ja vielä jännittävämmäksi matka muuttuu, kun sukellamme ”isolta tieltä” alas Positanoon vievälle pikkukadulle. Matka on pelkkää kiemurtelevaa alamäkeä, auton jarrut huutavat armoa.

Ahtaalle kadulle ei mahdu parkkeeraamaan, mutta tien varrella on tasaisin väliajoin parkkihalleja. Seurueemme alkaa olla jo nälkäinen. Pysähdyspaikan päättäminen on kuitenkin vaikeaa. ”Katso, mitkä maisemat, tähän! Ei, jatketaan vielä hieman alemmas ja katsotaan, mitä siellä on. Ei herranmunjee mikä näköalaravintola, haluan tähän. Parkkihalli on täynnä, ei voi pysähtyä.”

Lopulta määkynään kyllästyvä kuski painaa jarrut pohjaan, kurvaa auton satunnaiseen kohdalle osuneeseen halliin, ja askellamme vihdoin Positanon kaduille. Kädestäpitämistä inhoava pikkuveli joutuu taipumaan holhoukseen, sillä täällä jalankulkijaa ei väistellä.

Kuumuus yhdistettynä nälkään ajaa nopeaan päätökseen, istahdamme ensimmäiseen hyvältä näyttävään lounaspaikkaan. Nyt on saatava pizzaa ja lasi kylmää valkkaria. Ruokailuelämys pittoreskissä kaupungissa on omaa luokkaansa. Tarjoilija juoksee henkensä kaupalla tien yli ravintolan ja pöytien väliä. Skootteri on vähällä ajaa lounaamme yli. Huikeinta on kuitenkin ruokapöytä, jonka reunan vierestä autot suhahtavat ohi puolen metrin päästä. Täällä jokainen neliömetri käytetään hyödyksi.

Lasten kisakunto romahtaa ruokailun päätteeksi siinä määrin, että päätämme hypätä takaisin autoon ja ajella verkkaisesti kaupungin läpi. Ahmin näkymää kamerat ja puhelimet tanassa. Useat Hollywood-julkkikset lomailevat tiettävästi juuri täällä. Brad Pitt jää tällä kertaa bongaamatta, mutta Positano itsessään korvaa menetyksen. Pysähdymme vielä räpsimään kuvia kaupungin laelle pystytettyyn näköalapaikkaan.

Varsinainen koitos on edessä muutaman päivän kuluttua, kun on aika siirtyä Sorrentosta seuraavaan kohteeseemme Amalfin rannikolla. Salernoon pääsee Sorrentosta kahta reittiä, joko edellämainittua rannikkotietä tai nopeampaa, ylempänä sisämaassa kulkevaa motaria. Jännitysmomentista huolimatta emme ole vielä saaneet tarpeeksemme serpentiinistä, joten valitsemme ensimmäisen.

Maisemat mykistävät yhä, mutta tällä kertaa ajomatka on huomattavasti pidempi. Jossain kohtaa autoja, skoottereita ja mutkia väistellessä kuski alkaa hyytyä. En yleensä voi autossa pahoin, mutta jatkuva nykivä ajo tekee tehtävänsä. Jos sorrentolaisen pitäisi käydä Salernossa töissä ja taittaa matka päivittäin tätä tietä, saattaisi syöksyminen jyrkänteeltä alas jossain kohtaa alkaa vaikuttaa armolliselta vaihtoehdolta.

Lopulta tienviitassa lukee määränpäämme nimi, ja jyrkänteet vaihtuvat vaivihkaa kaupunkimaisemaan. Salerno on Sorrentoa huomattavasti suurempi kohde, ja suomalaisittain kapea tie tuntuu nyt ruhtinaallisen väljältä.

Saavumme perille huoneistohotelliimme Ospiti in Centroon. Välttävästi englantia puhuva vuokraemäntä avaa ovet, näyttää paikat, laskuttaa ja poistuu sukkelaan. Pian ilmassa ovat kaaoksen merkit, kun kohteessa jo pari päivää majailleet naapurit saapuvat rannalta takaisin kämpille. Kaikilla on asiaa, vierekkäin sijaitsevat kämpät pitää esitellä, lelut pitää levittää, viinipullo avata. Huoneisto on Hotel Floridaan verrattuna hieman ankea (erittäin siisti, mutta kokonaisvaikutelmaltaan pimeä, ja parveke puuttuu), mutta seura korvaa menetyksen!

Alkuhysterian laannuttua päätämme suunnata takaisin rannalle. Ajamme letkassa rantabulevardia pitkin ja löydämme palan hietikkoa, johon saa iskeä takalistonsa ilmaiseksi. Satasen maksurannan jälkeen tämä on silkkaa luksusta. Lapset pomppivat suolavedessä ja vääntävät hiekkakakkuja, aikuisilla on lähes täysjärkistä keskusteluseuraa. Juuri nyt ajan voisi pysäyttää.

Illallista kokkaamme naapurien huoneistossa, jossa sisustamme olohuoneen uusiksi kantamalla ruokapöydän ranskalaisen parvekkeen eteen. Samalla mietimme seuraavan päivän kuvioita. Olimme ajaneet aiemmin päivällä toisen tunnetun kohteen, Amalfin kaupungin ohi. Käy ilmi, että Amalfiin pääsee Salernosta reilussa puolessa tunnissa veneellä. Perfecto!

Seuraavana aamuna kahdeksanpäinen turistilaumamme suuntaa aamuvarhaisella kohti rannan veneterminaalia. Neljän hengen menopaluuliput kustantavat 50 euroa, ja matka on jokaisen pennin arvoinen. Tukahduttava kuumuus vaihtuu hetkessä vilvoittavaan merituuleen, kun paatti starttaa vesille. Sorrun hepuleissani monen vuoden veneilykokemuksella amatöörivirheeseen unohtamalla rasvata niskan. Aurinkoputeli ei ole ensimmäisenä mielessä uskomattoman upeita maisemia ihaillessa.

Meriperspektiivi antaa rannikkoon uuden, uljaan näkökulman. Veneen aurinkokannella syntyy tungosta, kun Amalfin kaupunki pilkahtaa vihdoin niemen takaa. Tämä Positanoa hieman suurempi kohde on myöskin rikkaiden ja kuuluisien suosiossa, eli selvästi meidän paikkamme.

Uskomatonta kyllä, aivan kaupungin keskustassa, veneterminaalin läheisyydessä, on ilmainen uimaranta. Vesi on täälläkin kristallinkirkasta, hiekka valkoista ja aurinko polttava. Läväytämme pyyhkeet, snorkkelit ja kylmälaukut hietikolle ja nautimme silkasta olemisen riemusta monta tuntia. Välissä täytyy luonnollisesti kipaista jäätelöostoksilla tien toisella puolella. ”Kai täällä voi mennä bikineissä? Totta kai voi.” Hetkeä myöhemmin ystävällinen vanhempi rouva tulee nykimään olemattomasta hihasta ja viestii elekielellä, että asumme on sopimaton. Äkkiä bikinit tanassa, jäätelö kourassa sulaen takaisin rantsun puolelle.

Veneen paluukuljetukseen on jäljellä enää reilu tunti, kun nälkä yllättää. Päätämme haukata myöhäistä lounasta rannan viihtyisän näköisessä baarissa. Henkilökunta lupaa, että ruoat tulevat ajoissa, ettemme myöhästy. Kyllä, pasta-annokset voidaan puolittaa lapsille, ja ne saa yhden hinnalla. Kahdeksan hengen (surkean pienten) ruoka-annosten ja muutaman juoman loppulasku: reilut 160 euroa. Reissun ensimmäinen (ja viimeinen) grande kusetus. Maksamme kiireessä hammasta purren ja jätämme nolla euroa tippiä. Kiitos ja anteeksi.

Lasku ei ole tullut, vielä naurattaa (pahoittelut puhelinkuvasta).

Toisena ja viimeisenä Salerno-iltana lähdemme italialaisittain iltakävelylle (ja päivän toisille jäätelöille, koska lomalla voi) rantabulevardille. Kaupunki jää näin lyhyellä visiitillä hieman etäiseksi, mutta paikka ei ole loppupeleissä lainkaan hullumpi. Sorrentoon verrattuna huomattavasti väljempi, joskin pidimme itse ensimmäisestä loppupeleissä enemmän. Tällä kombolla Amalfin rannikko saatiin kuitenkin kiitettävästi haltuun.

Nukkumaan on maltettava mennä ajoissa, sillä seuraavana päivänä edessä on ensimmäinen pitkä ajomatka kohti villiä ja tuntematonta etelää. Tarina jatkuu...