Vihdoin starttaa matkan odotetuin osuus, siirtyminen kohti Italian kaukaista kengänkantaa!
Hengästyttävät pikkutiet vaihtuvat moottoritiehen, kun täräytämme matkaan aamuvarhaisella. Amalfi on toki omaa luokkaansa, mutta motaria ympäröivät jylhänvihreät vuoret vangitsevat katseen yhtä lailla. Korkeuserot ovat huimaavat, ja korvat lukkiutuvat vähän väliä.
Koska ajaminen sujuu normaalilla keskittymisellä, jää enemmän aikaa havannoida ympäristöä. Nopeusrajoituksissa ei ole ensinnäkään mitään järkeä, kyltit vaihtuvat täysin mielivaltaisesti. Ei sillä, että juuri kukaan niitä noudattaisikaan. Etenemme varuiksi tasaisenvarmaa tahtia ja annamme kaahailijoiden ohittaa. Pientareella tönöttää vähän väliä lehmävaaraan viittaavia varoituskylttejä. Lehmä, tuo teiden hurja märehtijä. Jossain vaiheessa vuoristo vaihtuu tasaisempaan maastoon, jossa hallitsevana elementtinä ovat joka puolelle levittäytyvät viiniviljelmät. Täälläkö se kuuluisa luomuviini kasvaa, moottoritien katkussa kypsyen..?
Kolme tuntia hurahtaa ohi huomaamatta, matkan varrella ei ole edes yhtään tietullia. Otamme pikaisen lounastauon vasta etelärannikolle saapuessa. Tämän jälkeen moottoritie muuttuu hurmaavaksi kukkakujaksi, jota jatkuu kilometrittäin. Yhtäkkiä navigaattori herää pitkästä aikaa henkiin. Sukellamme pikkutielle, vielä pienemmälle tielle, ja lopulta viiniköynnösten reunustamalle hiekkakujalle. Pikatsekkaus ajat sitten kadonneista naapureista, ovat ihan perässämme.
Lopulta kurvaamme pienen harhailun päätteeksi omakotitaloalueelle Villa Marian pihaan, jonka edessä vuokrafirman edustaja odottaa sovitusti. Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana Todella Kuuma ilma lyö vasten kasvoja. Avaamme buongiornojen saattelemana raskaan rautaportin ja astumme istumisesta jäykin askelin sisään taloon, josta on haaveiltu koko kevät.
Jokainen seurueen aikuinen hiljenee. Askellamme hämmennyksestä mykkinä kontaktihenkilömme perässä huoneesta toiseen. Lapset vyöryvät röykkiönä takapihalle. ”Saako mennä uimaan?!” En kuule mitään. Näen ainoastaan ahtaan, pimeän, ränsistyneen loukon, joka muistuttaa jonkun kauan sitten hylkäämää kesämökkiä. Saamme järkytykseltämme huomautettua ainoastaan pihamaan kolmesta naurettavan rikkinäisestä aurinkotuolista. Saatte uudet parin päivän kuluttua, vuokranvälittäjä hihkaisee ja poistuu sukkelaan paikalta.
Hälinän rauhoituttua on lausuttava totuus ääneen: tämä ei ole yhtään sitä, mitä odotimme. Paniikki nousee. Emme halua jäädä, voiko sopimuksen purkaa, löytyykö jostain hetken varoitusajalla toinen villa? Kierrämme paikat uudemman kerran läpi ja räpsimme kuvia. Lista on lohduton: kolme rikkinäistä aurinkotuolia, homeinen grilli, ”comfortable sofabed”, josta irtoaa pienellä tölväisyllä keskimmäinen tukijalka, natisevat hetekasängyt, joiden irtoreunukset heiluvat muutaman ruuvin varassa, rikkinäinen televisio, kaksi kaatopaikalle kuuluvaa pyörää, kaapit, joihin meidän tulisi laittaa vaatteemme, täynnä epämääräistä hyhmäistä rojua, vieressä lappu ”don’t touch”.
Nyt meni nöyrällä suomalaisella hermo! Soitamme naisen takaisin ja läväytämme listan hänen eteensä. Nainen hämmentyy. Kukaan ei ole selkeästi valittanut ennen paikasta. Hän väittää pokkana, että talo jäi hieman sotkuisempaan kuntoon, koska saavuimme kahta tuntia aikaisemmin. Kaikilla keittää yli. Ilmoitamme, että viat on korjattava, tai tulee isoja ongelmia.
Tilanteesta onneksi tietämättömät lapset hyppäävät peräkanaa altaaseen. Avaamme pullon viiniä ja hengitämme syvään. Ehdimme siemaista muutaman hermojatasoittavan, kun oveen koputetaan. Buongiorno! Sisään kävelee kaksi miestä kera neljän tuliterän aurinkotuolin sekä grillin. Makuuhuoneesta kantautuu pärinää, kas, sängyt on korjattu. Uusi koputus. Kolmas hahmo ilmestyy olohuoneeseen ja käy television kimppuun. Antennin vaihto, ja ruutu kirkastuu.
Kaksi ensimmäistä miestä kantaa romupyörät ulos ja tuo tilalle kaksi uutta. Joku on jälleen ovella. Kolmen happaman naisen delegaatio alkaa tyhjentää romua kaapeista pahvilaatikoihin. Epäilemme, että kyseessä ovat villan omistajan sukulaiset. Tässä vaiheessa alkaa jo naurattaa. Tapahtumien nopeus ja tehokkuus on jotain uskomatonta. Uutta sohvaa he eivät varmaan sentään meille tuo, tirskumme. Ovi käy, ja uusi sohva tulee.
Muutama tunti saapumisestamme, ja villa on pistetty uuteen uskoon. Sisustus on yhä järkyttävä, mutta selkeät viat on nyt fiksattu, ja talo on onneksi muuten siisti. Tilanne vaatii asenteen korjauksen: nyt loppuu valitus, olemme lomalla, ilmassa väreilee helle, ja aiomme nauttia etelästä koko rahan edestä!
Viikosta piskuisessa Torre Colimenassa sukeutuu lopulta se riemuloma, jota koko kevään maalailimme. Lähdemme seuraavana päivänä uimavermeet tanassa tutkimaan paikkoja. Huumaava valkohiekkainen ranta löytyy viiden minuutin ajomatkan päässä villasta, kuten luvattiin. Sydän hakkaa, kaikki pitää saada heti. Uimaan! Snorklaamaan! Auringonottoa! Jäätelöä! Kalahaavit euron kaupasta! Ranta on kuvankaunis ja ennen kaikkea ilmainen.
Siestan aikaan miehet lähtevät metsästämään ruokaa. Tuliterä grilli viritetään liekkeihin ensimmäistä kertaa. Lapset ovat kuolla naurusta, kun mies syöksyy pommilla altaaseen. Villaa reunustavalle muurille ilmestyy musta kissa kärkkymään. Viereiseltä pihalta kantautuu italiankielistä puhetta. Pidämme hitonmoista meteliä, paikalliset naapurit ovat huomattavasti hiljaisempia. Seurueen minifutari potkaisee pallon samaisten naapurien pihalle. Kurkistus aidan yli, scusa, ööö... käsillähuidontaa karkulaista kohti. Turakaiset are in town, kiitos ja anteeksi!
Seuraavana päivänä suuntaamme kuuluisalle prostituutiorannalle, paikallisittain Punta Prosciutto. Nimelle on naurettu vedet silmissä koko kevät, ja perillä naurattaa entistä enemmän. Näkymä on kutkuttava! Pitkospuut johtavat valkoiselle hietikolle, jonne italialaisten lauma on parkkeerannut aurinkovarjonsa ja -tuolinsa. Olemme nopealla arviolla rannan ainoat ulkomaalaiset turistit, ja tunne vahvistuu päivien mittaan. Ei ”heeei suomipoika” -huutoja, ei lihapullaruokalistoja. Olemme niin aidon Italian ytimessä kuin mahdollista. Vesi on käsittämättömän kirkasta ja lämmintä. Lillun lempeissä aalloissa silmät kiinni ja ahmin tunnetta, että kaikki on juuri nyt hyvin, tässä huumaavassa hetkessä.
Vuokranvälitysnaista lukuun ottamatta kukaan ei puhu englantia. Asiat hoidetaan viikon mittaan muutamalla kömpelöllä ilmaisulla ja huitomalla villisti. Burro! Prosecco! Miehet palaavat paikallisesta Pescateriasta kera kassillisen mereneläviä. Kokonaisesta niljakkaasta mustekalasta ei voi erehtyä, kiukkuisen näköisen eväkkään lajike jää mysteeriksi. Kaksi kolmesta lapsesta suostuu maistamaan ensimmäistä karkkipalkalla. Altaan ja pitkän ruokapöydän vieressä sijaitseva ulkoilmakeittiö on kuppaisessa Villassa parasta. Kommunikointi aurinkotuolista käsin puolialastomalle kokille hoituu kättä heilauttamalla. Sisäkeittiötä emme käytä kertaakaan.
Sunnuntaina jo valmiiksi unelias pikkukylä sulkeutuu täysin, ja ruokakauppareissu tuottaa vesiperän. Onneksi ruoanlaitossa huomattavan ansioituneet miehet saavat riivittyä jämistä kasaan jälleen yhden herkkuillallisen. Yhdessä syöminen isolla porukalla on hauskaa, jos ei lasketa paikalle ruoan tuoksun myötä pörähtäviä ampiaisia.
Kolmantena iltana puhumme naapurin rouvan kanssa itsemme pienelle iltavapaalle. Hyppäämme pyörien satulaan ja karautamme lähirantaan, josta bongasimme aiemmin rantabaarin. Tujakka mojito maksaa 3,50 euroa. Voin tarjota! Olemme keskellä paikallisten karavaanareiden kohtauspaikkaa. Ohitse tallustaa keijouimahousuisia herrasmiehiä vatsat hytkyen. Vapauden tunne tuntuu vatsanpohjaa myöten, kun poljemme tukka hulmuten piennarta pitkin takaisin Villaan. Kesä 2015 Italiassa, tätä se on.
Kuva: Tuomas Syvänen
Jossain kohtaa viikkoa (päivät menevät tässä vaiheessa jo sekaisin) päätämme nostaa takalistomme aurinkotuolista päiväretken merkeissä. Kohteena historiallinen kaupunki Gallipoli noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä. Lämpömittari nousee sopivasti yli neljäänkymmeneen, mutta paikka on lämpöhalvauksenkin uhalla vierailun arvoinen. Koluamme Castello Di Callipolin linnan maanalaisista tyrmistä huipulle, vaellamme kaupungin pikkukujilla ja nautimme pizzat huumaavassa helteessä.
Suurin osa päivistä kuluu kuitenkin rannalla löhötessä ja uima-altaassa iloisesti riekkuessa. Neljän pikkupojan delegaatio juoksee miekat tanassa pitkin poikin villaa, välillä istutaan jäähylle. Iltaisin lasten nukkumaanmenon jälkeen viritämme aikuisten vesipallomatsin altaaseen. Vanhin lapsista huutaa kesken kaiken ylätasanteelta ”voitteko olla hiljempaa!!” Tilaisuuden tullen myös miehet karkaavat pyörillä rantaan mojitoille. Eräänä iltana järjestämme pojille seikkailun auringonlaskun aikaan. Suuntaamme metsästämään oliivilehdon kummitusta valtavien, uskomattoman muotoisten oliivipuiden katveeseen. Homma uppoaa lapsiin kuin häkä, ja lopulta kummitus löytyy..!
Olen suunnattoman iloinen, että näimme vaivan ajaa näin syvälle etelään. Ero pohjoiseen on huomattava, kaikki on hieman ränsistynyttä, mutta ilmapiiri sitäkin lämpimämpi. Alkushokista huolimatta tämä oli matkan paras osuus. Kiitos ja anteeks naapurit jälleen yhdestä riemulomasta!
Kuva: Tuomas Syvänen
Seuraavaksi: kaikki tiet vievät Roomaan...
Kommentit
Lähetä kommentti
Kommentoi - ilahdun!