Rawa Island, paratiisi Malesiassa

Pitkänperjantain aamu valkenee kaoottisissa merkeissä. Taksin saapumiseen on puoli tuntia, ja kamat ovat yhä levällään. Olen hädin tuskin toipunut ensimmäisistä päivistä huumaavassa Singaporessa, kun seikkailu jo jatkuu.

Saamme epämääräisen säntäilyn päätteeksi siirrettyä nyssäkät ja itsemme taksiin. Matka kohti Malesiaa starttaa vaivaiset puoli tuntia myöhässä aamukahdeksalta.

Puikkelehdimme uuteen päivään heräävän kaupungin kaduilla sukkelaan noin puolen tunnin ajan, kunnes liikenne alkaa puuroutua. Malesian rajaa lähestyttäessä autot ja skootterit liimautuvat kylki kylkeen.  Asia ei tule yllätyksenä; moni työläinen poistuu Singaporesta lomien aikaan väljemmille vesille.

Rajatarkastusjonossa vierähtää lähes kaksi tuntia siitäkin huolimatta, että kuskimme on varsinainen ketku ja kiilaa salamana jokaiseen vapautuvaan väliin. Itse siirtyminen maasta toiseen tapahtuu yllättävän nopeasti, kun piinaava odotus lopulta päättyy. Passin ojennus, aurinkolasit pois päästä ja mairea hymy taksin takapenkin avatusta ikkunasta tympeälle virkailijalle, tervetuloa Malesiaan!

Rajan toisella puolella kliininen ja vehreä Singapore vaihtuu välittömästi rosoisempaan versioon. Yllättäen myös taksikuskimme vaihtuu. Uusi kaveri on ilmeisesti nukkunut huonosti. T:n mies vahtii etupenkillä kuskia silmä kovana ja lähettää whatsupiin analyysia mielenkiintoisesta ajotyylistä. Saan onnekseni tietää vasta perillä, että kuljettajamme vaipuu pikauneen aina liikennevaloihin pysähdyttäessä..!

Vajaan viiden tunnin matkanteon päätteeksi pääsemme ehjin nahoin perille Mersingin satamakaupunkiin. Tekee mieli kirkua onnesta, kun yhdyspaatti irtoaa laiturista ja hiostava kuumuus vaihtuu lempeään merituuleen. Suolaroiskeet syöpyvät iholle ja aallot keikuttavat laivaa. Tätä hetkeä olen kaivannut koko pitkän talven.

Vajaan puolen tunnin matkanteon päätteeksi horisontista putkahtaa esiin pala häikäisevän vihreää ja valkoista. Vesi allamme alkaa säihkyä kaikissa mahdollisissa turkoosin ja sinisen sävyissä. Vihreältä rinteeltä erottuu neljä valkoisena loistavaa kirjainta: RAWA. Pulau Rawa, Rawa Island, paratiisi.

Vene täräyttää suoraan rantahiekkaan. Riisun sandaalit, loikkaan rantaveteen ja olen tukehtua näkymään.

Eteeni levittäytyy lomaresortti Alang’s Rawa. Postikorttisaari, jolle parhaatkaan kuvat eivät tee oikeutta. Ympärillämme on huikeiden kontrastien ilotulitus. Hohkaavan turkoosi vesi lyö laineet valkoisena säihkyvään rantahiekkaan. Palmut kurottautuvat jylhänä sinistä taivasta vasten. Pienet valkoiset mökit nököttävät vieri vieressä. Turistijoukon saapumisesta huolimatta on hiljaista.

Majoitumme suoraan rannan edustalle yksinkertaiseen mutta siistiin mökkiin: kaksi sänkyä, lipasto, kattotuulettimet ja wc merivesisuihkulla. Ovea ei saa lukkoon, tallelokeroa ei ole. On luotettava kanssalomailijoihin, jotka ovat samassa tilanteessa.

Vaihdamme vaatteet bikineihin ja siirrymme lounaalle resortin ravintolaan. Kulautan ensimmäisen siemauksen värikkäästä drinkistäni jalat valkoiseen hiekkaan uponneena ja mietin yhä, onko tämä totta.

Seuraavat kolme päivää sujuvat rentoutumisen ja ylivirittyneen hepulitilan välimaastossa. Harkiten hamstratut lomakirjat jäävät lukematta. En kerta kaikkiaan pysty irrottamaan katsettani maisemasta. Steppaan ees taas resortin rantaviivaa, pulahdan uimaan, haen snorkkelin ja tervehdin nemokalaa, testaan kajakkeja, syön, levitän aurinkorasvaa ja palan silti, nukahdan riippumattoon, melkein astun kuistille ilmestyneen mustan kissan hännän päälle.

Samaa tekevät muutkin, ja silti hetkittäin iskee tunne, että olemme saarella lähes ainoat. Täältä puuttuvat kaikki lomailun lieveilmiöt: kaupustelijat, hännystelijät, sisäänheittäjät ja humalaiset urpot.

Kun ruoka-aika kajahtaa, lomailijat ilmestyvät mökeistään ja rannanpoukamista hiekan päälle rakennettuun ravintolaan. Aterioilla tarjoillaan lempeitä malesialaisia makuja ähkyyn asti. Lauantai-iltana rannalla järjestetään grillijuhlat, jossa eteemme kannetaan tuoretta kalaa, lihaa ja äyriäisiä. Vannon jokaisen aterian jälkeen syöväni seuraavalla kerralla vähemmän.

Yhtenä aamuna rannalle ilmestyy kutsumattomia vieraita, pieniä raajattomia meduusoja. Uimaan pulahtaessa jokin pistää reiteen. Raajat sätkivät yhä vedessä! Hotellin omistajat vakuuttavat, että pirulaiset ovat vaarattomia. Siirrymme hyppelemään laiturilta syvään veteen. Tunnen, miten eväkkäiden massat väistyvät ympärillä ja läiskähtävät kämmeniin kauhoessani pinnalle. Tämä ei ole kalakammoisen paikka.

Paikallista eläinosastoa edustavat myös lepakot, jotka ovat pesiytyneet mökkimme yläpuolelle kaartuvaan palmuun. Päiväsaikaan mustat pirulaiset keräävät verta päähän riippumalla ylösalaisin puussa, mutta illan tullen bileet alkavat. Seuraan silmä kovana lepakkotappelua ja yritän muistella, mitä biologian tunnilla näistä eksoottisista siivekkäistä sanottiin.

Hotellimme tarjoaa kaiken, mitä rantalomalta voi toivoa. Vaihtelun vuoksi kuokimme kuitenkin päivittäin myös saaren toisen resortin puolella. Tilaan jälleen yhden kookoksella ryyditetyn drinkin ja yritän varastaa palasen naapurin heikosta wifistä.

Yhtäkkiä naapuriravintolan etuosa suljetaan. Pöydille ilmestyy valkoiset liinat ja kukkia. Hipsimme lähemmäs tavaamaan, mitä infokyltissä lukee. ”Reserved for Prince of Johor.”

Siirryn mökkimme edustalle kamera kourassa tarkkailemaan tilannetta. Pian saaren edustalle saapuu armeijaväkeä mustalla kumeveneellä. Hetken päästä perässä seuraa luksusvene, josta astuu ulos kukapa muukaan kuin itse prinssi seurueineen! Enää pitäisi keksiä, mille paikalliselle juorulehdelle voin myydä salakuvani.

Meriveden marinoima lomalook naurattaa joka kerta peiliin katsoessa. Iltaisin lakaisemme pahimmat hiekat mökin lattialta ja kumoamme kaksi litraa pullovettä päähän. Häveliäisyys kolmen hengen minimökissä katoaa nopeaan. Vedet silmissä ala-arvoisille kommenteille nauraessa muistan, miksi olen ystävästäni aikoinaan viehättynyt.

Auringon painuttua mailleen nuoriso yltyy tanssimaan tähtisädetikkuja heilutellen ravintolan edustalla. Märehdin rantatuolissa ruokakoomassa ja tunnen itseni vanhaksi. Ei, en halua tanssia bikineissä aamunkoittoon ja haalia lomaromanssia, aikansa kutakin. Kaikki on hyvin tässä näin. Musiikin jytke peittyy korvatulppien alle ja vaivun levottomaan uneen.

Lähtöpäivänä aallokko yltyy voimakkaaksi. Tallennan näkymän saaresta mielen sopukkaan, jonne se toivon mukaan piirtyy niin kauaksi aikaa kun minussa henki pihisee. Paluumatkalla keikkuvassa veneessä osaa kyytiläisistä ei enää naurata. Kokenut kippari osaa onneksi väistellä aaltoja ja pääsemme lopulta vastarannalle.

Paluumatkan kuski on mukavin tähän asti – ja pysyy hereillä! Kiidämme kaasu pohjassa hehkuvan kasviston keskellä, kun yhtäkkiä auton stereoista kajahtaa ”oon ehkä perhonen nauraen leikkien...” Seuraa noin 10 sekunnin tyrmistynyt hiljaisuus, kunnes puhkeamme hysteeriseen nauruun. ”Do you like Paula Koivuniemi?”, kuuluu etupenkiltä. Seuraavien kilometrien ajan eksoottiset maisemat vilisevät silmissä suomi-iskelmän tahtiin.

Ruuhkat loistavat poissaolollaan, ja matka taittuu tällä kertaa vajaassa kolmessa tunnissa. Valkoisten hiekanmurusten huuhtoutuessa viemäriin apeus valtaa mielen hetkeksi. Loma ei kuitenkaan ole vielä ohi. Singaporesta olen nähnyt vasta pintaraapaisun.