Tukholman kevät ja Adele

”Kyllähän sä nyt skumppaa otat, sain vahingossa ylimääräisen lasillisen!”

Röhnötämme silmät ristissä kukonlaulun aikaan Helsinki-Vantaan lentokenttäbaarissa. Superreissaaja, ystäväni N on sitä mieltä, ettei lentokoneeseen ole nousemista ilman lähtökuohuvaa. Edellinen ilta on venynyt lämmittelyn merkeissä Chisun keikalla puoleenyöhön, alla on muutama hassu tunti unta.

Hörpin kohmeisin käsin aamujuomaani, kun seurueen kolmas vahvistus pärähtää paikalle. Kolmen naisen keikkadelegaatiomme on fiilistellyt tulevaa Adelen konserttia puolen vuoden ajan, ja nyt on vihdoin Se Päivä!

Olen tunnustanut aiemmin kaikkien järkytykseksi, etten ole koskaan käynyt Tukholmassa ruotsinristeilyn pikapiipahduksia pidempään. Välimatka on naurettavan lyhyt, ei ole vain tullut mentyä. Helsingin horisontti ehtii hädin tuskin kadota taaksemme, kun aloitamme laskeutumisen. 

 

Arlandan kentällä fiilis pärähtää välittömästi kattoon. Eksymme matkalla vessaan. Tilaan reippaasti kahvin på svenska enkä ymmärrä jatkokysymystä. Kenelläkään ei ole mukana kruunuja, onneksi kortti pelittää. N neuvottelee taksien kanssa ja välttää kusetuksen ylihintaisesta kyydistä.

Majapaikkamme Clarion-hotelli osoittautuu ensi hetkistä alkaen loistovalinnaksi. Saavumme paikalle pian aamuyhdeksän jälkeen, tunteja ennen huoneen vapautumista. Seuraa kysymysten tulva.

Onko huone mitenkään mahdollista saada jo nyt? Totta kai!

Olihan lisävuode saatavilla? Ilman muuta!

Olisiko mitenkään mahdollista syödä aamiaista nyt, kun huomenna aamulla tuskin ehdimme? Tervemenoa aamiaissaliin!

Härligt. Ruotsissa kaikki on paremmin. Vetelemme seuraavan tunnin ajan onnesta soikeina pannukakkuja, croisanteja, pekonia ja muuta sydänliitto suosittelee -osastoa.

Myöhäinen mättöaamiainen tekee tehtävänsä. Kaadumme huoneeseen päästyämme sängylle ja otamme välitirsat. Nimeltä mainitsematon henkilö määkyy väliin omasta punkastaan, ettei tänne herraisä tultu nukkumaan. 

Puolenpäivän aikaan elämä voittaa. On aika lähteä tutkimaan euroviisu- ja syntymäpäivähuuman täyttämää Tukholmaa!

Mykistän jälleen kaikki kielitaidollani, kun neuvottelen luukulta kolme metrolippua kimppahintaan. Hurautamme Gamla Staniin ja lähdemme tutkimaan pikkukujia. En ole kolunnut näitä maisemia vuosiin. Kaikki on kaunista, suloista ja ah niin ruotsalaista. Sormet syyhyävät. 

  

Men vad är det där? Chokladbollar..!

Tästä alkaa koko päivän kestävä alamäki. Yritän ostaa säkillisen suklaatankopalleroisia. Pahoittelut, täällä käy vain käteinen. Huuli väpättäen suklaat takaisin hyllyyn. Seuraavaan putiikkiin – täältä niitä saa, pankkikortilla ja Visalla! Vetäisen palleron huikalla alas. Tämän takia Ruotsi on paras paikka maailmassa.

Jatkamme matkaa kohti kuninkaanlinnaa ja käymme jättämässä Kallelle 70-vuotisonnittelut. Otamme palanpainikkeeksi kolpakolliset päivänsankarin kunniaksi.

 

Ei herramunjee. Herkkuliike, josta puolet on omistettu chokladbollareille. Ostan kaksi lisää. Talsimme euroviisumainoksilla kuorrutettua Drottninggatania ja ahdan suklaapalleroisia lennossa kitusiin. Ihmiset tuijottavat. Terveisiä Suomesta!

 

On silkkaa masokismia hypistellä kaupassa vaatteita, kun shoppausbudjettia ei ole. Ostan paketillisen ärtsyjä Ruotsi-servettejä ja tajuan samalla, että herkkufiesta on laukaissut suolaisen nälän. Seurue tsekkaa kädenkäänteessä Tripadvisorista italialaisen ravintolan, jossa täydennän päivän terveysruokavaliota herkullisella pizzalla. Lomalla ei lasketa kaloreita.

 

Tuulinen mutta aurinkoinen Tukholma on tällä kertaa nähty. Palaamme takaisin hotelliin. Adele-etkojen hepuli on käsinkosketeltava. N hakee baarista pullon kuohuvaa ja säätää illan artistin taustamusiikiksi. Viritämme lähestyvän vapun kunniaksi serpentiinit kaulaan. Me olemme oikeasti täällä, samassa kaupungissa ja kohta samassa tilassa maailman tämänhetkisen huikeimman naisartistin kanssa..! Käsi tärisee ripsiväriä levittäessä. On kutkuttavaa elää tässä ja nyt hetkeä, josta on niin pitkään haaveillut.

Hyppäämme hotellin edestä taksiin. Kuski alkaa haastella sujuvasti suomeksi. Matka Tele Arenalle ei kestä kauaa, mutta perillä ryysis on hillitön. Mietin hetken paniikissa, ettemme tule ehtimään ajoissa sisälle. Saamme kuitenkin pian huomata, että kaikki sujuu jälleen ruotsalaisittain kuin rasvattu. Jono liikkuu, ja lopulta pääsemme sisään kuplaan. 

Konserttialueelle ei saa viedä alkoholijuomia, pahoittelee baarin myyjä, mutta antaa ymmärtää, ettei kukaan kiinnitä asiaan huomiota. Salakuljetamme kuohuvat ja chokladbollarit (kyllä, pirulaisia saa täältäkin) istumapaikoillemme ja alamme odottaa. 

 

Hello, it’s me.

Valot sammuvat varoittamatta. Adelen silmät tuijottavat jättiscreeniltä.

I was wondering if after all these years you’d like to meet.

Adrenaliini syöksyy läpi kropan. Keikka on alkanut. Adele astuu lavalle. Taianomainen ääni porautuu jokaiseen soluun.

Kokemusta on todella vaikea kuvailla jälkeenpäin. Tuijotan hypnoosissa horisonttiin, jossa yksi pieni ihminen täyttää äänellään ja karismallaan koko tilan. Itkettää ja naurattaa vuorotellen. Laulan ja huudan mukana. Kappaleet tuovat mieleen sekä kipeitä että iloisia muistoja – en ole tuskin ainoa. 

Miksaus on suoritettu ammattitaidolla. Vaikka olemme niin kaukana lavasta kuin mahdollista, tuntuu, että Ääni tulee viereisestä penkistä. Välispiikit ovat pitkiä ja hillittömiä. Artistin riemastuttava räkätys kaikuu pitkin areenaa. Olen juuri tässä hetkessä niin läsnä ja onnellinen. Konsertti on kaiken etukäteisvaivan ja säädön arvoinen, totally priceless.

 

Kun viimeinen encore on kajahtanut ilmoille, takki on täysin tyhjä. Suunnitelmat jatkodrinkeistä vaihtuvat laahustamiseen kävellen takaisin hotelliin. Jälkipuinti vaatii alle unta. Nukahdamme kaikki sillä sekunnilla, kun saamme päät tyynyyn.

Kiitos ihanat N ja K huikeasta matkasta. En unohda kokemusta koskaan. Purkuun meni luokattoman pitkä aika tietokoneen sanottua välissä sopimuksensa irti. Matkakuume on jälleen noussut tappiin, kun seuraava kohde odottaa aivan nurkan takana. Siitä pian lisää!