Ihana kamala Bali osa 2 - viidakkoon

Jokainen, siis ihan jokainen Balin nähtävyyksiä suositellut mainitsi etukäteen viidakkokaupunki Ubudin, Balin kulttuurikeskuksena tunnetun sisämaan kohteen. Hieman ennen lähtöä satuin törmäämään tuttavaan, joka riemastui kuultuaan retkisuunnitelmastamme ja kehoitti ottamaan yhteyttä Wayan-nimiseen paikalliseen, joka toimii saarella kuskina ja oppaana nimellä Bali Wayan Private Tour & Driver.

Toisena Balin-iltana laitan Wayanille lennossa sähköpostia. Vastaus tulee kahden tunnin sisällä. Koko päivän Ubud-tournee sunnuntaina käy oikein hyvin, noudan seurueenne hotellilta aamuyhdeksältä. Erinomaista! Vetäydyn yöpuulle odotuksesta täristen. Olisi sulaa hulluutta matkustaa näin kauas katsomaan ainoastaan ruohonkorsimoskarantoja!

Sunnuntaiaamu valkenee täyspilvisenä, mutta täsmällisesti sovittuun aikaan hotellimme edessä odottava kuskimme on sitäkin aurinkoisempi. Hyvä fiilis tarttuu välittömästi aikaisesta herätyksestä riutuneeseen retkiseurueeseemme. Mies parkkeeraa etupenkille ja ryhtyy erinomaista englantia puhuvan oppaamme kanssa välittömästi juttusille.

Mitä kauemmas kohti sisämaata etenemme, sitä mielenkiintoisemmaksi maisemat muuttuvat. Ohitamme lukuisia pieniä kyliä paikallisine asutuksineen sekä uskomattomine patsasrykelmineen, väistelemme keskellä tietä käyskenteleviä koiria ja lapsilaumoja. Mies puhkeaa puheripuliin. Paljonko täällä maksaa bensa? Entä rakentaa talo? Miten pitkä on balilainen työpäivä? Koulun kesäloma? Perusmerkin auton hinta? Reilun tunnin ajomatkan aikana opimme matkakohteestamme enemmän kuin koko vuoden etukäteisgooglauksesta konsanaan.

Yleensä eloisa kuopus nuokkuu takapenkillä vaisun oloisena. Päähän sattuu, saan lopulta tiristettyä pikkukaverista. Hengitän pitkään ja syvään. Viidakkoretkeä on fiilistelty koko kevät, ja viidakkoon mennään vaikka pääkoppa kainalossa.

Ehdin jo pelätä pahinta, kun yhtäkkiä putkahdamme Ubudin pääkadulle Monkey Forestin kulmalle, jonka pahamaineiset asukkaat roikkuvat sähköjohdoissa aivan menopelimme yläpuolella. Lapset piristyvät sadasosasekunnissa, joskin joudun muistuttamaan kertaalleen, ettemme mene pällistelemään villieläimiä ja riskeeraamaan rabiestartuntaa tämän lähempää.

Hyppäämme kyydistä kadun päässä, nappaamme lapselle lähimmästä apteekista lääkkeet, ja sukellamme ensimmäiseen kohteeseen, Ubud Palaceen.

Sammaleenpeittämissä, tyhjillä silmillä tuijottavissa jumalhahmoissa on jotain totaalisen koukuttavaa. Tuijottaisin jokaista mystistä patsasta lopun päivää, jos miesväki ei katoaisi sukkelaan sokkeloisen palatsin uumeniin. Taivas on pilvessä ja ilmankosteus tapissa, hien määrää on vaikea sanoin kuvailla. Ensimmäistä kertaa vettä ei tarvitse tyrkyttää lapsille.

Palatsin koluttuamme siirrymme Art Marketin ruuhkaisten kujien kautta Saraswati-temppeliin. Näky pysäyttää jo porteilla.

Hengitän kosteankuumaa ilmaa keuhkot täyteen ja tunnen olevani vahvasti elossa, totaalisen kaukana kaikesta, mikä muistuttaa normaalista elämästäni. Tunnelma on kanssaturisteista huolimatta epätodellinen. Kääntyikö lohikäärmeen katse asteen verran ohittaessani..?

NYT on päästävä vessaan!! Havahdun päänsisäisestä hetkestäni todellisuuteen. Lapsen pääkipu on vienyt huomion salakavalasti muualle, mutta vanha ystävämme turistivatsa ei ole suinkaan luovuttanut. Vilkuilen epätoivoisesti ympärilleni. Starbucks - vain kuolleen ruumiini yli. Onneksi kadun toiselta puolelta löytyy paikallinen ravintola kelvollisella vessalla. Pyhä sylvi ja ketkä näillä leveysasteilla hallitsevatkaan, antakaa meille hyvää vointia seuraavaksi viideksi tunniksi, ainoa mitä nyt pyydän. Paniikki vaihtuu kuitenkin hetkessä huojennukseksi, kun kumpaisestakin vaivastaan jälleen hetkellisesti toennut kuopus pistelee hyvällä ruokahalulla poskeensa hedelmämehua ja ranskalaisia extrasuolalla.

Kumoan omaan kurkkuuni sammakonkudun näköisen juoman, jolla on ilmiselvä laihduttava vaikutus, ja imen itseeni katunäkymää. Tajuan nyt kristallinkirkkasti, miksi niin moni jää Ubudiin koukkuun. Paikassa on ainutlaatuinen ja täysin erilainen tunnelma rannan turistirysiin verrattuna. Kyllä, turisteja toki täälläkin, mutta jokin on toisin. Tuntuu, miten viidakko hengittää ympärillämme. En ole koskaan meditoinut, mutta yhtäkkiä tekee mieli vaipua syvälle oman mielen syövereihin.

Jotta meno ei luisuisi tämän diipimmäksi, puhelin piippaa. Puolitoista tuntia on mennyt siivillä, ja on aika siirtyä seuraavaan kohteeseemme. Luwak Coffee Plantationista tiedän etukäteen sivetikissan kakkiman erikoiskahvin, jota juotetaan turisteille ryöstöhintaan. Käväisemme nyt vaan nopeasti, huikkaan oppaallemme kadotessamme sokkeloiseen sisäänkäyntiin.

Häkeissä pidettävistä kissoista en ole aivan varma, mutta on myönnettävä, että paikka yllättää totaalisesti. Pojat jauhavat kilpaa kahvipapuja työntekijöiden opastuksella ja juoksevat edeltä kahvilaan, jonka edessä aukeaa eeppinen viidakkonäkymä. Olen totaalisen äimänkäkenä ja ymmärrän hädin tuskin mitä tapahtuu, kun eteemme kannetaan tusinan verran erilaisia tee- ja kahvilaatuja. Mies alkaa tavata huolellisesti lappusta, johon on merkitty jokaisen näytteen koostumus. Katseeni siirtyilee hallitsemattomasti kuumien juomien ja viidakkonäkymän välillä.

Jestas kun on hyvää! Siis tämä on niin hyvää! Et juo kaikkea!! mylvivät normaalioloissa teetä ja kahvia vieroksuvat alaikäiset. Kookoskahvin kohdalla tajunnanlähtö on lähellä. Näytteet ovat ilmaisia, kupillinen sivettikissansontasumppia kustantaa kolme euroa. Legendaarisen tuotteen maku on totaalisen mitäänsanomaton, mutta kerrankos sitä turistihommia. Kaupasta nappaamme tuliaisiksi kotiin kookoksen lisäksi kolmen kärkeen yltäneet suklaakahvin ja inkivääriteen.

VESSAHÄTÄ.

Balilainen lempeä kahvi ja tee vastaan vatsa, yksi nolla. Lapsi ilmoittaa, ettei kestä hetkeäkään. Seuraa paniikinomaiset sekunnit: Missä viidakon vessa, täällä on pakko olla. Lopulta helpotus löytyy uskomattomalta näköalapaikalta, jonka yläpuolelta hetki sitten ensikosketusta maisemiin taivastelin.

Mykistävän näyn edessä jopa nuoriso malttaa olla kerrankin aloillaan. Olen tehnyt taustatutkimuksen poikkeuksellisen huonosti, en osannut odottaa tätä - kuten myöskään keinuja, jotka lapset bongaavat seuraavaksi.

25 euroa per keinuja, sivutuotteena mahdollinen hengenlähtö - nyt on toivotonta edes yrittää kieltävää vastausta. Ostan tandemlipun lapsille ja privatiketin itselleni... niin siis mitä hemmettiä. Kompastelen jalkoihini rynniessäni hysteerisestä onnesta tärisevien lasten perässä kohti keinujen lähtöalustaa. Mies seuraa toimitusta takavasemmalta. Oletko menettänyt järkesi?

Turvavaljaat ja köydet kiinni, ja hetkeä myöhemmin rakkautemme hetelmät sinkoavat korkealle syvän rotkon ylle.

Pidätän hengitystäni. Ensimmäinen heilahdus, epäuskoinen ilme, ja totaalinen riemuun puhkeaminen. Kovempaa! No fear!!

Ennen kuin kunnolla ymmärrän mitä tapahtuu, lasten elämys on ohi, ja reipasotteinen avustaja survoo seuraavaa potilasta, mama freebirdiä valjaisiin. Seuraavassa hetkessä maa katoaa altani ja viidakko imaisee vehreään syleilyynsä.

Tältä tuntuu samanaikainen puhdas kauhu ja elämää suurempi riemu. Puristan valjaita rystyset valkeina ja huudan, keuhkojeni pohjasta. Pojat ovat siirtyneet seuraamaan toimitusta linnunpesään, mutta sitä en paniikiltani huomaa.

Noin viidentoista edestakaisen heilahduksen jälkeen uskallan varovasti miettiä jääväni sittenkin eloon ja alan tiedostaa ympäristöni. Silmät sokaiseva vihreän ilotulitus levittäytyy joka puolelle, kuumankostea kasvoille lyövä tuulenvire nostattaa vedet silmiin, ja minä lennän, koko maailman halki. Turisti rip off pahimmillaan tai ei, tätä kokemusta en unohda ikinä <3

Tärisen vielä viisitoista minuuttia elämyksen jälkeen, turvassa tukevalla maalla viidakkolinnun pesän huomassa.

Piipahdus plantaasilla on luisunut huomaamatta puolentoista tunnin mittaiseksi kokonaisvaltaiseksi elämykseksi. Viereiset Tegallalangin riisipellot päätämme katsastaa lyhyemmän kaavan kautta näköalatasanteelta, joskin eteemme aukeaa jälleen yksi maisema, jota voisi tuijottaa hartaana pitkän tovin.

Kas täällä se riisi kasvaa, valistan kännykkäkamerat tanassa maisemaa tallentavia poikia.

Elämysten ilotulituksen myötä nälkä on paisunut megalomaaniseksi. Oppaamme Wayan osaa neuvoa kuvankauniin, rotkon reunalla sijaitsevan ravintolan - tietenkin. On mahdoton valita, kumpi voittaa, maisema vai ruoka-annokseni.

Ei tällaista olekaan, vakavaksi vetää.

VESSAHÄTÄ.

Kulku viimeiseen kohteeseemme, Tirta Empul -temppeliin, kulkee lähes eeppisen tienpätkän kautta. Palmut kaartuvat paksuna vihreänä massana yllemme puikkelehtiessamme yhä syvemmälle viidakon uumeniin. Ennen kuin huomaammekaan, olemme tämän yhden Balin vaikuttavimmista, hindulaisille erityisen tärkeän temppelialueen edessä. Sukellamme sarongit vyötäisillä jälleen yhteen maagiseen maailmaan.

Hindut uskovat, että peseytyminen temppelin altaan pyhässä vedessä tuo hyvän omaisuuden ja terveyden. Sekaan epämääräisen väriseen altaaseen on hypännyt myös kourallinen turisteja, mikä ei liene täysin korrektia. Tyydymme seuraamaan toimitusta hiljaa sivusta, kunnes veden lorina laukaisee vanhan tuttumme vessahädän.

Nyt, pakko päästä.

Kulman takaa löytyy vanhan naisen ylläpitämä hökkeli, jossa helpotus irtoaa kymmenellätuhannella. Hygieniaan normaalisti rennosti suhtautuva lapsi poistuu laitoksesta silminnähden järkyttyneenä. Onneksemme toimitus tekee tehtävänsä, ja temppelikierros voi jatkua.

Hetken päästä kuulemme tutun äänen takaamme. Oppaamme Wayan on juossut peräämme sateenvarjojen kanssa, sillä taivas näyttää repeävän hetkenä minä hyvänsä. Sydän sulaa tällaisen palvelun äärelle. Hän kierrättää meitä loppumatkan ja nappaa lopulta muistoksi perhevalokuvan.

Paluumatkalla takaisin Sanuriin tunnelma on totaalisen vapautunut. Suollamme ilmoille kaiken kokemamme ja ihastelemme vihdoinkin entreen tehneen auringon valaisemia peltomaisemia. Päivä on jo pitkällä ja väsymys painaa silmää, mutta olemme koko puolikuntoinen seurue syvästi kiitollisia kaikesta juuri kokemastamme. Viidakkoon jäi palanen minua, en unohda tätä koskaan. Erikoismaininta vatsavaivaiselle kuopukselle, joka on jaksanut reissun uskomattomalla sitkeydellä.

Niin tosiaan. Koko edellä mainittu päivän mittainen elämys kustansi reilut 30 euroa. There are no words.

Illan tullen hotellilla Instagramiini ilmestyy uusi seuraaja. Kurkkaan välittömästi Wayanin tiliä. Vastaan tulee tuttu kuva ja kiitokset hienosta päivästä. Maailma on suuri, mutta samaan aikaan niin pieni. Minulla on Indonesiassa ystävä. <3

Seuraavassa osassa täytetään pyöreitä, vaihdetaan maisemaa ja koetaan vatsantoiminnan ongelmien huipentuma, stay tuned! :D