Jetlagista ja New Yorkista sekaisin osa 1

Kyllähän se maksaa mutta rahaa on! kajautan ilmoille miehen kantaessa lentokenttäbaarin sikahintaiset oluen ja kuohuvan pöydässä ahnaasti odottavalle rouvalle. Nyt ei olla säästökuurilla, ollaan harvinaisen herkun ääressä, matkalla kaksin toiselle puolen maailmaa. Todellakin otetaan vielä toiset. Kauan odotettu yhteinen syntymäpäiväretriitti suureen ja mahtavaan New Yorkiin on enää reilun kahdeksan tunnin päässä!

Vajoamme penkkirivin viimeisiin istuimiin kollektiivisen hepulin vallassa. Onko tarjoilukärryä näkynyt, mies vilkuilee toiveikkaana olkansa taakse. Naurattaa - olemme kuin pahaiset teinit karkumatkalla isolle kirkolle, totaalisen irtautuneita arjen puristuksesta, kaikkea muuta kuin lapsiperheen vastuulliset vanhemmat. Rakastan koko maailmaa lapatessani kitusiini lihapulla-ateriaani ja viiniä muovimukista, koneen sukeltaessa täristen pilven sisään.

Olen uppoutunut Sex and the City -elokuvan käänteisiin, kun mies alkaa nykiä kiivaasti hihasta ja osoittaa ulos. Kestää hetki tajuta, että lennämme parhaillaan Grönlannin yllä. Lentokoneen ikkunasta avautuva näky on kuin toisesta maailmasta. Koko koneellinen matkustajia hiljentyy ihastelemaan silmät sokaisevaa, lumivuorten ja kirkkaansinisen veden kuorruttamaa arktista saarta, jonka huokailuista päätellen moni näkee ensimmäistä kertaa.

Tunnelma sähköistyy entisestään miehen palatessa jaloittelutuokiolta. Hän on jäänyt tapansa mukaan juttusille lentoemännän kanssa, ja käy ilmi, että lentoemo muistaa oman legendaarisen lentoemäntätätini, joka ehti tehdä pitkän uran Finnairilla. Ponkaisen salamana penkistä jatkamaan keskustelua. Maailma on toden totta pieni, niin mantereella kuin yläilmoissa. Otamme yhteiskuvan ja lähetän sen eteenpäin terveisten kera. Hetkeä myöhemmin penkkirivillemme ilmestyy kaksi kuohuvaa. Elämän suola ovat hauskat yllättävät kohtaamiset!

Kahdeksan tuntia suoranaisesti valuu käsistä - Sex and the Cityn jatko-osan, naistenlehden ja pikaisten torkkujen myötä olemme yllättäen perillä. Säntäämme perustaktiikalla juoksujalkaa immigration-jonoon, jossa vierähtää huomattavasti tiukentuneiden prosessien myötä reilu tunti. Jalat tärisevät väsymyksestä ja jännityksestä, kun lopulta rantaudumme Amerikan Yhdysvaltojen maaperälle, hyppäämme taksiin ja alamme lipua ruuhkan jatkona kohti Manhattania. Kello (täysin väärää aikaa näyttävä kello) ehtii vierähtää eteenpäin vielä toisen tunnin, kun vihdoin astelemme sisään SoHon ja Litte Italyn välimaastossa sijaitsevaan hotelliimme.

Hartaasta etukäteistoiveesta huolimatta huone irtoaa kohtuullisen alhaalta, pilvenpiirtäjän kahdeksannesta kerroksesta. Newyorklaisittain tilaa on kuitenkin mukavasti, ja kaikki on freesiä ja siistiä kuten viiden tähden majoituslaitokselta sopii odottaa.

Tässä kohtaa päivää kello käy kuutta, Suomen aikaa yhtä yöllä. Vaihdan vaatteet ja lisään huulipunaa kasvavan uupumuksen vallassa. Ensimmäinen ilta on pakko pysyä hereillä, ettei koko viikonloppu mene pipariksi. Sujautan tukun dollareita käsilaukkuun ja laskeudumme hissillä ala-aulaan. 

Yhä kesän lämpöä hohkaava suurkaupungin ilta ottaa hellään syleilyyn. Kipitämme kohti Little Italya, istahdamme ensimmäiseen vastaan tulevaan katukuppilaan ja tilaamme päivän erikoiset Manhattanit (törkeän pahaa). Drinkkien ääressä tilanne alkaa pikku hiljaa imeytyä tajuntaan. Tässä me istumme, tavallisena torstai-iltana NYCin taukoamattomassa vilinässä, pilvenpiirtäjien ja rosoisten tiilitalojen keskellä, after work -väen seassa päät totaalisen pyörällä. Nurkkapöydässä käydään kiivasta keskustelua viinilasien äärellä, ohi lipuu koiranulkoiluttajia, bisnesväkeä ja karttojaan tutkailevia turisteja. Unelmieni kaupunki levittäytyy joka puolelle ympärillemme, yritän silmiä räpytellen päästä tilanteen tasalle.

Nopean välistopin jälkeen on jatkettava matkaa kohti Keski-Manhattania ja ensimmäisen illan ravintolaamme. Hyvin pystyy kävelemään, hihkaisen vilkaistuani karttaa. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin mies jämähtää liikennevaloihin ja alkaa huitoa kiivaasti taksia. Nyt ei uhmata kaupunkikävelyn ennätystä. Keltainen kyyti kuljettaa reippaat talsijat määränpäähän, Eataly-kompleksin yläkerrassa, tarkkaan ottaen pilvenpiirtäjän katolla sijaitsevaan Serra by Birreria -ravintolaan.

Istumme ihastuksen vallassa pöytäämme ja tartumme ruokalistaan. Silloin se iskee - megalomaaninen, järjettömän tainnuttava väsymys. Saan hädin tuskin lausuttua ilmoille tilaukseni. Puhe on puuroa, ajatus ei kulje, kirkkaat valot välkkyvät silmissä. Mies siemailee oluttaan ja yrittää ylläpitää järjellistä keskustelua. Selkäni takana pauhaava tuuletin puskee jääkylmää ilmaa suoraan niskaan. Ravintola on viihtyisä ja ruoka hyvää, mutta mielessä on ainoastaan pään painaminen syvälle tyynyyn.

Suoriudumme illallisesta ennätysajassa. Kello käy Suomessa lähemmäs aamuviittä palatessamme takaisin hotellille. Keski-ikä ja jetlag ovat tiukka yhdistelmä. Vaivun syvään raskaaseen uneen sillä siunaamalla.

New York, concrete jungle where dreams are made of, there's nothing you can't do, now you're in New York! 

Mies on heti aamusta totaalisen liekeissä. Niin, tarkemmin ottaen aamuyöstä. Ensimmäinen yritys herättää vieressä kuolaava vaimo tapahtuu puoli viiden maissa. Tuntia myöhemmin olemme kummatkin tikkana pystyssä ja valmiina päivän koitoksiin. Mistä aamupalaa? Joko kaupat ovat auki??

Lähdemme lampsimaan uuteen päivään heräävän kaupungin imussa kohti Ala-Manhattania. Istahdamme matkalla aamiaiselle pieneen kuppilaan, jossa palvelu on perusvarmaa eli amerikkalaisen ylitsevuotavan ystävällistä. I just love your hair, kajahtaa ilmoille ensimmäistä mutta ei suinkaan viimeistä kertaa. Croissantien, granolan ja lattejen jälkeen olemme täydessä iskussa aamun superkoitosta varten. Aleshoppaajan taivas, jättimäinen tavaratalo Century 21 aukeaa viisitoista vailla kahdeksan, ja kyllä, roikumme valmiina ovenrivassa vartijan avatessa lukot. 

Mies on marissut etukäteen "jatkuvasta kaupoissa ravaamisesta, jota kukaan ei jaksa". Ääni kellossa muuttuu sillä siunaamalla, kun astumme sisään putiikkiin. Antishoppailijaseuralaiseni katoaa laitoksen uumeniin, ja seuraava näköhavainto hänestä tapahtuu kahta tuntia myöhemmin, kun horisontista lähestyy lasittunein silmin täyteen ahdattua ostoskärryä raahaava hahmo. Kauppa on se joka kannattaa: mukaan on tarttunut pikkutakkeja, toppatakkeja, kauluspaitoja, pikeepaitoja, you name it. Kaikki merkkikamaa naurettavin hinnoin. Oma kärryni pullistelee samaan malliin. Repeämme yhtä aikaa nauruun. Vielä mahtuu mukaan pojille tuliaisia, hihkun lapatessani painovoimaa uhmaavaan pinoon lenkkitossuja, verkkatakkeja ja Levis-paitoja. Loppusumma kassalla saattaa järkyttää heikompia, mutta keskityn tuijottamaan kuitin alaosaa: YOU JUST SAVED 900 DOLLARS. Nyt on tuettu Yhdysvaltain kansantaloutta koko rahan edestä!

Olemme hilpeä näky raahatessamme seitsemän täpötäyttä ostoskassiamme takaisin hotellille. Mies on tauon tarpeessa, mutta matkanjohtaja ei anna armoa. Kello ei käy edes puoltapäivää, kun nappaamme metron kohti Brooklyniä ja ikonista Brooklyn Bridgeä. 

Perillä nautimme ensi töiksemme lounaat Dumbon kaupunginosassa, jossa vastaan tulee erinomainen gastropub Randoph Beer. 

Kaikki mitä pöytään kannetaan on herkullista, mutta laskun kanssa jotain menee pieleen. Annamme tarjoilijalle normaalit 20 prosentin tipit, minkä jälkeen palvelun sävy muuttuu totaalisen jäiseksi. Luikimme ihmeissämme ravintolasta ulos, tänäkään päivänä ymmärtämättä, mikä meni pieleen.

Brooklyn Bridgen ylittäminen on toisellakin kerralla yhtä vaikuttava elämys. Ahmin euforisessa mielentilassa eteemme levittäytyvää pilvenpiirtäjien rivistöä, joka kohottautuu jylhästi kirkkaalle taivaalle. 

Lämpötila on noussut 25 asteeseen ja hikinoro valuu selkää pitkin. Vahva suositus New Yorkin syksylle! Astelemme verkkaisesti kanssaturistien vanavedessä takaisin kohti Manhattania räpsien matkalla kymmeniä kuvia ja väistellen sillalla sinkoilevia pyöräilijöitä. Tämä on New York Moment klassisimmillaan, olen sulaa hartaasti odotettuun hetkeeni.

Perillä käyn yhä tuhannen kierroksilla miehen ilmoittaessa, että päivän kävelyt ovat tältä erää tässä. Seuraa nopea suunnitelman tarkistus: voipuneet hotellille välikuoleman merkeissä, ja näennäisesti virkeät keskenään seikkailemaan SoHon pikkukujille. Reilua tuntia myöhemmin joudun myöntämään tappioni. On pakko oikaista hetkeksi pitkälleen.

Havahdun puoli tuntia myöhemmin syvähorroksesta. Huone pyörii ympärillä kompuroidessani kylpyhuoneeseen. Mikä maa, mikä valuutta..? Kroppa huutaa takaisin makuuasentoon, mutta aikataulu ei anna armoa. Olemme buukanneet aikaisen illallisen kulman takaa Nolitassa sijaitsevasta Seamore's-kalaravintolasta, joka on saanut hyvät arvostelut TripAdvisorissa. Lisää ripsiväriä vanhan päälle, Tukholmasta vastikään hankittu mekko ylle ja liikenteeseen!

Perillä haukotus vaihtuu lennossa innostukseen: paikka on miljööltään New Yorkia parhaimmillaan, ja onnistumme kaiken päälle saamaan viimeisen vapaan pöydän lämpimässä illassa kylpevältä terassilta. Pian eteemme kannetaan ostereita, kalatacoja, cazpacho-keittoa ja kuohuvaa. Ruoka on näennäisesti yksinkertaista mutta Törkeän Hyvää. Ravintolakriittinen mies lappaa kitusiinsa osteria toisensa perään ja voihkii onnesta. Erittäin lämpimät suositukset paikalle!

Viihtyisimme viereisen Little Italyn markkinahumua seuraten pidempäänkin, mutta pian alkaa olla kiire. Nappaamme taksin kohti Broadwayta, jossa odottaa yksi matkan kohokohdista, vuolaasti kehuttu ja palkittu Kinky Boots -musikaali. Times Squaren valomeren keskellä New Yorkin hullu tunnelma iskee räjähtäen tajuntaan. 

Puikkelehdimme juoksujalkaa ihmismassojen keskellä kohti Al Hirschfeld -teatteria ja vaihdamme lennossa istumapaikkamme väljemmille vesille yläkatsomoon, josta on erinomainen näkyvyys lavalle.

Olen aina suhtautunut musikaaliviihteeseen suurella tunteen palolla, ja valojen sammuessa olen lentää innostuksesta kattoon. Jalka alkaa välittömästi tampata lattiaan ensimmäisen ohjelmanumeron räjähtäessä käyntiin. Mies tuijottaa drag-artistien armeijaa monttu auki. Tämähän on mieletön, semikriittinen teatteriseuralaiseni lausuu lopulta.

Esitys nousee heittämällä parhaimpien musikaalien kärkeen. Ainoa ongelma on aivosumu, joka alkaa puolivälissä ottaa matkailijasta jälleen niskalenkin. Silmät painuvat tahdonvastaisesti kiinni, koko kroppa tärisee totaalisen uupumuksen vallassa. Keskitän katseeni tiukasti lavalle ja nipistän välillä itseäni reidestä. Pysyn hädin tuskin jalkeilla kompuroidessani jyrkkiä portaita alas loppuaplodien tahtiin. Tältä tuntuu todellinen, täyslamauttava jetlag.

Mies onnistuu raahaamaan itsensä ja humalaista muistuttavan vaimonsa taksiin, johon nukahdan välittömästi. Puolitoista päivää New Yorkissa takana, toiset puolitoista edessä...

To be continued!