Hiihtolomamatkasta Espanjan Sierra Nevadaan on kulunut reilu viikko, kun silmäkassit alkavat vihdoin tasoittua ja nenän punoitus taittua rusketukseksi. Tilin saldoa en ole uskaltanut vielä tarkastella, mutta reissun runsasta kuvasatoa sitäkin enemmän. Jylhä luminen vuoristo aurinkoisen Granadan kupeessa tuntuu jälkeenpäin lähes epätodelliselta unelta. Mennään ajassa taaksepäin hetkeen, kun herätyskello kajahti 15 yli 3 aamulla...
Varhaisaamulento, tuo matkustusmuotojen kuningas! Poistuminen kotitukikohdasta sujuu perinteisesti hampaita kiristellen. Säkkipimeää moottoritietä halkovat katuvalot häikäisevät verestäviä silmiä, takapenkiltä ruikutetaan kello neljän aamiaista...
Helsinki-Vantaalla tunnelma sähköistyy hetkessä. Roudaamme bag dropiin hiki valuen neljä paria suksia, neljä täpötäyttä laukkua sekä kolme selkäreppua, joihin on survottu monopari per pakaasi. Olen tunnettu mestaripakkaaja, mutta tällaista määrää tavaraa en ole kuuna päivänä raahannut koneeseen.
Turvatarkastuksen toisella puolen kohtaamme matkatoverimme. Ei todellakaan tee mieli lähtökuohuvaa, edes normaalisti janoisen rouvaosaston. Koneen noustessa ilmaan klo 06.35 vaivun siltä istumalta koomankatkuiseen jatkouneen.
Vajaan viiden tunnin kuluttua Espanjan Malaga vastaanottaa seitsenpäisen seurueemme lempeän 17 asteen lämmön voimin. Talvitakin voi unohtaa välittömästi. Hilaan itseni aurinkoiselle kaistaleelle odottaessamme kyytiä, suljen silmäni ja tunnen, miten lämpö hivuttautuu jokaiseen kylmän kangistamaan soluun.
Siirtyminen autovuokraamoon ja siitä kaikkine tavaroineen minibussimme ohjaimiin sujuu yllättävän kivuttomasti. Pakaasit ja ihmiset mahtuvat nipinnapin sisään, navigaattori alkaa ruksuttaa, ja pian isolle tielle kurvattuamme eteen ilmestyy mukiinmenevän näköinen huoltoasema.
Saamme välittömästi esimakua tulevista kielihaasteista kassan kajauttaessa iloisesti "No inglese!". Pöytään saadaan onneksi tilattua palikkaespanjalla ja erinäisellä huitomisella läjä purilaisia, voileipiä ja lasilliset neuvoa-antavaa. Ensimmäinen ulkolounas sitten puoleen vuoteen maistuu taivaalliselta.
Olen varautunut siirtymisiin pitkällä pinnalla, mutta ajomatka Malagasta Granadaan taittuu käsittämättömän nopeasti. Havahdun maisematranssista kuskin vetäessä jarrut pohjaan. Edessä siintävät tutut logot: Espanjan Lidl, ihmisen parasta aikaa! Olen tirauttaa onnesta mättäessämme tavaravuoren jatkoksi tuoretta patonkia, munia, tuoremehua ja alle kahden euron cavaa.
Granada vilahtaa ohitse silmissä, ja pian tie alkaa nousta loivasti ylöspäin. Hetkeä myöhemmin ylämäki jyrkkenee ja vihreiden rinteiden reunustamat maisemat sen mukana. Vain matala kaide erottaa ajoväylän ja pohjattoman rotkon toisistaan. Näkymä on tasoa eeppinen ja ottaa mukavasti vatsanpohjasta, vierustoveri keskittyy hengittämään ja lapset kuvaamaan. Tuijotan tiukasti ylöspäin kohti seuraavaa mutkaa, jonka takaa viereemme syöksyy letka autoja. Puolessavälissä vastaan tulee kolari... Tunnelman ja yleisen näkyvyyden kruunaa lumimyräkkä, joka ilmestyy täysin tyhjästä aurinkoisen Granadan vaihtuessa täysimittaiseksi talvilandiaksi. Pakolliset lumiketjut polttelevat apukuskin jalkojen juuressa, mutta pääsemme lopulta perille ilman apuja, jos navigaattorin lievää sekoilua ei lasketa.
Pradollanon kylä siintää kaukana alhaalla, kun vihdoin saavumme Apartamentos Kilimanjaro Pepe Marinin eteen. Majoituksemme sijoittuu vuorenrinteen korkeimpaan riviin, mikä ei varausvaiheessa täysin hahmottunut. Yllätysten sarja jatkuu sisällä kohdatessamme vuokraisäntämme. Kaveri on yltiöystävällinen ja pajattaa iloisesti - espanjaa. Hetkeä aiemmin olemme saaneet hänen numerostaan sujuvia englanninkielisiä viestejä, mutta nyt kommunikointi tyssää mystisesti kuin seinään.
Hetken perästä luovutamme. Hissiliput ja käytännön kuviot selkeytyköön muilla keinoin. Itse huoneisto vastaa kaikin puolin kuvausta, ja fiesta on vasta alkamassa!
Ahmimme maisemaa silmät selällään koko olohuoneen seinän kattavasta ikkunasta. Jylhä vuoristo jatkuu jokaiseen ilmansuuntaan, alas kylään viettävässä rinteessä nököttää kokoelma pittoreskeja vuoristomökkejä ja huoneistoja. Sen minkä etäisyydessä menetämme, näkymässä toden totta voitamme.
"Eikö voida jo mennä mäkeen??", määkyy nuoriso. Pitkä matkustuspäivä on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, ja pitäydymme alkuperäisessä suunnitelmassa. Huilitauon jälkeen päätämme laskeutua kylään jalan selvittääksemme, miten liikkuminen hoituu parhaiten ilman autoa.
Ehdimme talsia lyhyen matkaa, kun vastaan tulee siirtymähissi, joka kuljettaa hiihtokansaa alas kylään ja takaisin suksilla tai ilman. Kyyti on kuitenkin tältä päivältä suljettu ja näyttää ensivilkaisulla melko jäätävältä.
Kymmenien kurvien, muutaman vahingossa löytyneen oikoreitin ja 45 minuutin (!) päätteeksi olemme vihdoin könynneet Pradollanon ytimeen. Urheiluloman ensimmäiset etapit alkavat tuntua pohkeissa. Tartumme summanmutikassa kohdalle osuneen ravintolan ovenripaan ja onnistumme saamaan lennossa pöydän vastoin kaikkia sierranevadalaisen ravintolakulttuurin lakeja.
Loman startti-ilta on aina huikein. Pöytään kannetaan tirskuvaa pizzaa, suussasulavaa vuohenjuustosalaattia sekä viintä ja virvoketta kerrakseen. Väsyttää ja naurattaa, illan kuva-anti on yhtä sumuinen kuin seuruekin.
Aterian päätteeksi onnistumme nappaamaan taksin kyläaukiolta ylös huipulle hintaan 20 euroa. Aavistus tulevasta rahanmenosta nostaa hiljaa päätään. Illallisretken päätteeksi unta ei tarvitse kauaa odotella.
Ensimmäisenä Sierra Nevadan aamuna lasten hepuli on tarttunut jokaiseen. Mäkeen on päästävä nyt. Miehet karauttavat alas kylille ja palaavat hetkeä myöhemmin hissilippupinkan kanssa. Sujautan oman läpyskäni takin hihaan ja suljen toistaiseksi silmäni kuitilta.
Lähin lähtöportti rinteisiin sijaitsee eilen bongaamamme siirtymähissin vieressä, jonne kämpiltä kävelee sukset kainalossa reilut viisi minuuttia. Ensimmäinen hikinoro valahtaa selkäpiihin jo muutaman askeleen jälkeen. Aurinko helottaa täydellä volyymilla, ja jokainen meistä on pukenut päälle aivan liikaa.
Tuskanhiki unohtuu välittömästi, kun sukset saadaan jalkaan ja laskeudumme peräkanaa mäkeä alas suoraan kylän ytimeen. Uskomatonta, hihkun toppa-arsenaalini uumenista survoutuessani ensimmäistä kertaa ikinä gondolihissiin.
Tuijotamme silmät selällään maisemia hissin noustessa verkkaisesti yhä ylemmäs. Jopa nuoriso on kerrankin sanaton. Ensimmäinen välietappi antaa vasta aavistuksen esimakua Sierran mykistävästä kokoluokasta, joka kattaa yhteensä 131 rinnettä. Vilkuilemme ymmällään kakkostason hissivalikoimaa. Tänne, tuonne, sittenkin ylemmäs?!
Ikuisuudelta tuntuvan nousun ja venkslaamisen päätteeksi olemme lopulta riittävän ylhäällä. Hepulintäyteiset välikuvat, ja ensimmäinen pitkä lasku alkaa!
Rinteiden Bridget Jones on niin valmis kuin olla voi. Antaudun suksien vietäväksi ja kyllä, entisenä lumilajien vihaajana olen pakahtua onnesta. Kuvankauniiden maisemien kuorruttama rinne jatkuu ja jatkuu, ja seitsenpäinen letkamme etenee auringon valaisemaa hankea pitkin ensi hetkistä sulavasti: Miehet edellä, lapset välissä ja rouvat peränpitäjinä. Tilanne tasataan risteyksissä, nopea pääluvun tarkistus, ja matka jatkuu. Saapuminen ensimmäiselle etapille tuntuu kestävän ikuisuuden.
Rinteiden logiikkaa on vielä tässä kohtaa mahdotonta hahmottaa. Suksittuamme ees taas sopivan näköisiä pätkiä päätämme lopulta laskea alas kylään välipalalle. Aurinkoterassilla tuskanhiki puskee uudestaan pintaan. Takkeja ja pipoja riisutaan, hiihtolasit vaihtuvat aurinkoplekseihin, ja pian pöytään kannetaan voileipiä, kanansiivet ja mozzarellatikut, joita kukaan ei maininnut sekä viisi olutta, kun kolme tilattiin. Miehiä naurattaa, Freebirdin nenänpäätä kuumottaa. Silmät sulkiessa tuntuu hetkellisesti kuin olisimme etelän merillä.
Ensimmäisen laskupäivän päätteeksi koetaan maailmanluokan ihme: aiemmilla Tahkon-reissuilla maksimi neljän tunnin kuluttua väsähtänyt nuoriso haluaa kaikkea muuta kuin kämpille. "Takaisin mäkeen!", määkyy viimeinen epätoivoinen vielä siinä vaiheessa kun raahaudumme kamoinemme kylän keskustaan. Nappaamme taksin autuaan tietämättömänä tulevista vaikeuksista saada jatkossa kyyti yhtään minnekään.
Toisena päivänä teemme rouvaystäväni kanssa harkitun väistöliikkeen heti aamusta. "Hauskaa laskupäivää!" huikkaamme miesjaostolle kadotessamme bussin uumeniin, joka kuljettaa hiihtoväkeä Granadaan ja takaisin kolme kertaa päivässä hintaan 5 euroa. 40 minuutin kuluttua astumme ulos aamupäivän lämpöä hohkaavaan kaupunkiin.
Jatkobussimatka keskustaan sujuu joutuisasti, ja ei aikaakaan, kun olemme löytäneet autenttisen aamiaiskahvilan. Osoittelemme silmät kiiluen vitriinin herkkuja: Tuoreita croissanteja, voileipiä, hedelmäkakkuja ja hyöryävää kahvia. Iso satsi syötävää maksaa reilut neljä euroa hintojen vähintään triplaantuessa Sierra Nevadan päässä. Ruokaonni on käsinkosketeltava.
Aamiaisbreikin päätteeksi matka jatkuu kohti keskustan kauppakujia, jotka ovat sopivasti heräilemässä eloon. Seuraavat tunnit kuluvat sekavan säntäilyn merkeissä kenkä- ja vaatekaupasta toiseen. Välissä istahdetaan neuvoa-antaville suojaisan piazzan paahteeseen, jossa neuletakit lentävät lopullisesti nurkkaan.
Hetkeä aiemmin hytisimme Sierran miinus kahdessa asteessa, nyt hiki virtaa. Olo on vähintään epätodellinen.
Päivä kuluu käsittämätöntä vauhtia, vaikka emme tee mitään varsinaisesti järkevää. Suuret nähtävyydet jäävät katsastamatta, kun täysin aikatauluttamaton hurmos vie mennessään. Shoppailusaalis jää lopulta laihaksi, mutta parasta pakomatkassa Granadan kevääseen on silkka ajantappaminen vailla velvollisuuksia.
Seitsemän hujakoilla takaisin vuoristossa se iskee ensimmäistä kertaa - auringonpistoksen klassiset oireet. Olen suojautunut asianmukaisesti korkeilla kertoimilla, mutta polttava kevätaurinko on sittenkin punanahalle liikaa. "Oksettaa ja pyörryttää", soperran tarttuessani ojennettuun vesilasiin.
Saan koottua itseni lopulta sen verran, ettei illallista tarvitse osaltani perua. Lähdön hetkellä vielä heikosti hymyilyttää.
Ravintolakeikka kuitenkin menee lopulta osaltani penkin alle keskittyessäni rutistamaan tuolinreunoja kasvavan heikotuksen vallassa. Tänään ei ole riekunnan aika. Kyläaukiolla totuus iskee lopulta päin kasvoja: taksin saaminen parina edellisenä päivänä oli silkkaa hyvää tuuria. Kuskit ajavat miten jaksavat, eikä etukäteen tilaaminen onnistu. Olemme jälleen kävelleet lähes tunnin kämpiltä alas kylille, eikä sama toisinpäin tule kyseeseen.
Lopulta bongaamme hiihtobussin, josta saimme aiemmin matkalla Granadaan vihiä. Minikuljetus suhaa ees taas rinnettä parin euron hintaan - espanjalaiseen tyyliin vailla aikataulua, mutta yhtä kaikki. Onnistumme survoutumaan hiihtokansan sekaan ja pääsemme lopulta takaisin kukkulalle.
Seuraavana aamuna olo on hivenen parempi. Lotraan aurinkovoidetta kaksin käsin ja päätän jatkuvan vessahädän uhalla kiskoa vettä urakalla pitkin päivää. Lievä heikotus unohtuu, kun monot sujahtavat suksiin.
Miehet ovat löytäneet edellisenä päivänä parhaat rinteet, ja laskuhurmos tempaisee jälleen mukaansa. Mäet eivät tunnu päättyvän ikinä, ja loivien laskujen aikana amatöörikin kykenee ihailemaan maisemia. Hetkittäin tuntuu, että sukellamme keskelle pilvihattaraa.
Pitkien nousujen aikana ehtii miettiä elämän suuria kysymyksiä. Miten onnekkaita olemme, että saamme kokea tämän kaiken. Miten luonnonsuojelu on tärkeää, jotta myös tulevat sukupolvet pääsevät nauttimaan maailman ihmeistä. Miten kevätaurinko korventaa nenänpieliä, vaikka kuinka vetäisi kypärämyssyä silmiin asti. Miten jälleen on vessahätä...
Välietapilla alhaalla kylässä palvelu nousee uudelle levelille: Juomia ja ruokia kärrätään pöytään, tällä kertaa vain puolet on tilattu. "Ilmaista olutta, por favor!", hihkuu mies kohottaessaan huurteistaan. Mikä järki istua toppahousut jalassa kesäterassilla, käy mielessä lämpöhalvauksen kourissa, vaikka samalla nautin jokaisesta hetkestä.
Laskettelugurulle lämmin kiitos siitä, että jaksoi kärsivällisesti opettaa 10- ja 12-vuotiaat lajin saloihin <3
Laskupäiviä kertyy yhteensä viisi, ja ne sekoittuvat iloisesti toisiinsa. Etenemme rinnepalettia yhä kauemmas, löydämme uusia oikoreittejä ja opimme välttämään pahimmat ruuhkat. Välillä lähtee sukset alta, jolloin letka stoppaa välittömästi. Turhaan jännitin lasten puolesta. Kolme innosta tärisevää pikkupoikaa suihkii rinteitä itsevarmuutta uhkuen. Välillä pysähdytään lukemaan karttaa, ja jälleen menoksi kohti uutta siirtymähissiä. Lopulta löytyy mäki, jota pitkin pystyy laskemaan yläkautta lähes kämpillemme!
Ruoka kallis, juoma halpa - tässä laskupäivän jälkeinen virkistysnaukku 2 euroa.
Lauantaina koittaa hetki, jota olemme osanneet odottaa. Silti totuus järkyttää: koko Espanja on saapunut viettämään aurinkoista laskupäivää Nevadaan. Siinä missä jonot ovat olleet tähän asti siedettävät, hetkellisesti semiärsyttävät, nyt tilanne räjähtää käsiin.
Gondolihissijono kiertää yli sata metriä aina kyläaukiolle asti, ja tilanne vain pahenee kakkostasolla. Pieni tunnollinen suomijonottaja saa tuta maan tavat, kun toveri espanjalaista pukkaa hissitungoksessa edestä, takaa ja kyllä, jalkojen välistä. Tyttö takanani ei hallitse suksiaan lainkaan ja valahtaa tämän tästä roikkumaan takinliepeeseeni. Hetkeä myöhemmin hän valahtaa miehen kainaloon. Matkaseuralaisrouva on pissata housuun nauraessaan. Mäessä laskijat suihkivat täydessä vauhdissa ohitsemme muutaman sentin päästä. "Que loco!!" huutelen perään.
Hommassa ei ole järjen hiventäkään. Hermo alkaa kiristää, kunnes lopulta tajuamme siirtyä aivan perimmäiseen rinteeseen, jossa on vihdoin tilaa hengittää.
Viimeisenä laskupäivänä jalat huutavat hoosiannaa ja lompakko tyhjyyttään, ja auringonpistos on ehtinyt tehdä comebackin. Silti haikeus puskee pintaan. Tiedämme jo nyt haluavamme vielä jotain päivänä takaisin. Hengitän syvään vuoristoilmaa ja yritän painaa näkymän mielen sopukoihin. Kaikkien puolipakotettujen vuosien jälkeen olen vihdoin jäänyt totaalisesti koukkuun. Olemme laskeneet, nauraneet, kilistelleet ja viihtyneet koko rahan edestä. Kohde on lieveilmiöineenkin ainutlaatuinen lajissaan, eteläisin hiihtokeskus koko Euroopassa.
Viimeiseen iltaan mennessä olemme hahmottaneet pelin säännöt liikkumisen suhteen. Taksi ei tule, vaikka kuinka itkisit. Hiihtobussin saa napattua, jos kyttää ikkunassa ja on valmis säntäämään kadulle sen ilmestyessä kulman takaa. Huikein kyyti on kuitenkin ensimmäisenä päivänä bongaamamme hiihtohissi, joka on viikonloppuna auki myöhempään. Auringonlaskun valaisema laskeutuminen kylään on kuin elokuvasta, eivätkä parhaatkaan (puhelin)kuvat tee sille oikeutta.
Nämä näkymät hohkaavat yhä verkkokalvoilla, kun seuraavana aamuna palautamme avaimet, pakkaamme auton ja alamme laskeutua vuoristoa alas. Tunnelma on haikea mutta samalla jännittyneen odottava, sillä edessä on vielä kokonainen päivä ja yö Malagassa!
Edellisen viikon epätodellinen Granadassa koettu fiilis uusiutuu, kun seisomme yhtäkkiä huojuvien palmujen reunustaman merenrantahotellimme ovella. Huone on odotettua tilavampi ja käsittää suuren parvekkeen, jonne mies säntää oitis makuuasentoon. Meri viilentää ilmaa jonkin verran, mutta tunnelma on yhtä kaikki jälleen kutkuttavan kesäinen.
Valitettavasti Malagaan ei kuitenkaan tultu lepäämään, joskin ystävien kuumeinen lapsi pistetään lääkkeen kera hetkeksi vällyjen väliin. Voimakkaat lämpötilan vaihtelut ovat puskeneet itse kullekin eri tasoisen flunssan päälle, mutta viimeinen päivä vedetään pyhällä hengellä.
Perheemme on Malagan ensikertalaisia, joten kulmakunnat tunteva ystävärouva ottaa vetovastuun ja johdattaa nälkäiset kulman taakse rantaravintolaan. Kuopus nakkaa välittömästi kengät ja sukat pois ja kirmaa hietikolle. Sannalla riittää tilaa ja meren läheisyydestä huolimatta aurinko lämmittää täydellä teholla, paikallisten toki köpötellessä ohi toppatakeissaan ja huiveissaan.
Hiihtomuona vaihtuu etelänmeren menuuseen, kun tilaamme pöytään mustekalaa kaikissa muodoissaan. On edelleen vaikea käsittää, että sukset ovat vaihtuneet lennossa hohkaavaan hietikkoon ja drinkkeihin rantatuolissa meren kohinaa kuunnellen.
En malttaisi millään lähteä liikkeelle, mutta uutuudenkarhea kaupunki kutsuu jatkamaan matkaa - mitä nyt etenemisestä tulee pysähtyessäni rakastamaan jokaista palmupuuta ja vihertävää ruohonkortta matkan varrella.
"Voisitko...?" ehdin aloittaa seuralaisen repäistessä kameran kädestä, "joo joo otan teistä kuvan" hän nauraa.
Kävelemme rantaviivaa aina vanhaankaupunkiin asti välijäätelöiden ja -kahvien voimin, ihastelemme maisemia ja kuuntelemme asiantuntevaa selostusta, "joo tuolla ne kaupat ovat, ehkä". Perillä vanhassakaupungissa matkatoverin valtaa odotetusti ostosmania. Samaan aikaa vanha tuttu heikotus nostaa jälleen päätään. Jaksan talsia hädin tuskin läpi pääkadun, kun on pakko päästä lepäämään. Miesjaosto on valmista kauraa hotellille, joten turistikierros päättyy osaltamme tähän.
Loman loppuhuipennus on kuitenkin vielä edessä. Suihkun, kulmakaupasta haettujen snacksien ja parvekkeelle nukahtamisen päätteeksi on luvassa odotettu illallinen. Tapaamme keskustan hotellissa matkatoverimme perheenjäsenet, ihastuttavat herra ja rouva seniorit, jotka asuvat talvet Espanjassa. He ovat tulleet varta vasten tapaamaan meitä Malagaan ja haluavat tarjota illallisen.
Ja minkälaisen illallisen..! Viihtyisän vanhassakaupungissa sijaitsevan ravintolan pitkään pöytään kannetaan herkkua herkun perään: Mausteisessa öljyssä tiriseviä katkarapuja, tuoreita parsoja, kuopuksen himoitsemia simpukoita, kaloja kaikissa muodoissaan sekä kokin pöydässä käristämää pihvilihaa. Viini ja virvokkeet virtaavat ja kuulumisia vaihdetaan volyymi falsetissa. Ilta sujuu siivillä, ja sen päätteeksi kaadumme koko seurue rättipoikki onnellisina hotellin pehmeään sänkyyn.
Kahdeksannen päivän aamuna on aika sulloa tavarat viimeistä kertaa laukkuihin ja siirtyä kohti lentokenttää. Hiihtoloma oli enemmän kuin olisin koskaan osannut toivoa. Kiitos perhe H riemastuttavasta seurasta ja yhteisestä unohtumattomasta elämyksestä! Seuraava luku laskettelumatkojen saagaan siintää jo mielessä.
Kootut vinkit Sierra Nevadaan:
- Varaa mukaan riittävä budjetti. Ravintolat ovat Suomen hintatasoa poislukien alkoholi, samoin kylän minimarketit.
- Viiden päivän hissilippu 12-vuotiaalle lapselle maksoi 115 euroa, aikuisten yhden päivän lippu 47 euroa.
- Hotelli kannattaa ehdottomasti ottaa mahdollisimman alhaalta kylästä, sillä liikkuminen julkisilla on haastavaa. Parkkeeraus omalla autolla lähelle mäkiä on vaikeaa sekin.
- Alueella kulkee minibussi "tauotta eestaas", mikä ei käytännössä pidä paikkansa. Bussi lähtee kyläaukiolta silloin kun lähtee, ja pysähtyy pyydettäessä. Yksi matka kustantaa 1,90 euroa.
- Ravintoloihin tulee tehdä varaukset riittävän ajoissa, sillä iltaa kohden joka paikassa on täpötäyttä. Paikalliset tilaavat ruoat etukäteen, jolloin ne kannetaan pöytään pian saapumisen jälkeen.
- Rinteissä on runsaasti ravintoloita, jotka tarjoavat etupäässä rinnetyyppistä muonaa, kuten voileipiä, hampurilaisia ja pizzaa.
- Jos mahdollista, vältä viikonloppua ja suosi arkipäiviä, jolloin rinteissä on vähemmän ruuhkaa.
- Alkeellisestakin espanjasta on huomattavaa hyötyä. Juuri kukaan kylässä ei puhu englantia.
- Varustaudu riittävän kevyin vaattein, lämpö etenkin alhaalla kylässä on käsinkosketeltavaa.
- Hissit menevät yllättävän aikaisin kiinni, ensimmäiset jo neljältä iltapäivällä. Ole liikkeellä ajoissa!
Varhaisaamulento, tuo matkustusmuotojen kuningas! Poistuminen kotitukikohdasta sujuu perinteisesti hampaita kiristellen. Säkkipimeää moottoritietä halkovat katuvalot häikäisevät verestäviä silmiä, takapenkiltä ruikutetaan kello neljän aamiaista...
Helsinki-Vantaalla tunnelma sähköistyy hetkessä. Roudaamme bag dropiin hiki valuen neljä paria suksia, neljä täpötäyttä laukkua sekä kolme selkäreppua, joihin on survottu monopari per pakaasi. Olen tunnettu mestaripakkaaja, mutta tällaista määrää tavaraa en ole kuuna päivänä raahannut koneeseen.
Turvatarkastuksen toisella puolen kohtaamme matkatoverimme. Ei todellakaan tee mieli lähtökuohuvaa, edes normaalisti janoisen rouvaosaston. Koneen noustessa ilmaan klo 06.35 vaivun siltä istumalta koomankatkuiseen jatkouneen.
Vajaan viiden tunnin kuluttua Espanjan Malaga vastaanottaa seitsenpäisen seurueemme lempeän 17 asteen lämmön voimin. Talvitakin voi unohtaa välittömästi. Hilaan itseni aurinkoiselle kaistaleelle odottaessamme kyytiä, suljen silmäni ja tunnen, miten lämpö hivuttautuu jokaiseen kylmän kangistamaan soluun.
Siirtyminen autovuokraamoon ja siitä kaikkine tavaroineen minibussimme ohjaimiin sujuu yllättävän kivuttomasti. Pakaasit ja ihmiset mahtuvat nipinnapin sisään, navigaattori alkaa ruksuttaa, ja pian isolle tielle kurvattuamme eteen ilmestyy mukiinmenevän näköinen huoltoasema.
Saamme välittömästi esimakua tulevista kielihaasteista kassan kajauttaessa iloisesti "No inglese!". Pöytään saadaan onneksi tilattua palikkaespanjalla ja erinäisellä huitomisella läjä purilaisia, voileipiä ja lasilliset neuvoa-antavaa. Ensimmäinen ulkolounas sitten puoleen vuoteen maistuu taivaalliselta.
Olen varautunut siirtymisiin pitkällä pinnalla, mutta ajomatka Malagasta Granadaan taittuu käsittämättömän nopeasti. Havahdun maisematranssista kuskin vetäessä jarrut pohjaan. Edessä siintävät tutut logot: Espanjan Lidl, ihmisen parasta aikaa! Olen tirauttaa onnesta mättäessämme tavaravuoren jatkoksi tuoretta patonkia, munia, tuoremehua ja alle kahden euron cavaa.
Granada vilahtaa ohitse silmissä, ja pian tie alkaa nousta loivasti ylöspäin. Hetkeä myöhemmin ylämäki jyrkkenee ja vihreiden rinteiden reunustamat maisemat sen mukana. Vain matala kaide erottaa ajoväylän ja pohjattoman rotkon toisistaan. Näkymä on tasoa eeppinen ja ottaa mukavasti vatsanpohjasta, vierustoveri keskittyy hengittämään ja lapset kuvaamaan. Tuijotan tiukasti ylöspäin kohti seuraavaa mutkaa, jonka takaa viereemme syöksyy letka autoja. Puolessavälissä vastaan tulee kolari... Tunnelman ja yleisen näkyvyyden kruunaa lumimyräkkä, joka ilmestyy täysin tyhjästä aurinkoisen Granadan vaihtuessa täysimittaiseksi talvilandiaksi. Pakolliset lumiketjut polttelevat apukuskin jalkojen juuressa, mutta pääsemme lopulta perille ilman apuja, jos navigaattorin lievää sekoilua ei lasketa.
Pradollanon kylä siintää kaukana alhaalla, kun vihdoin saavumme Apartamentos Kilimanjaro Pepe Marinin eteen. Majoituksemme sijoittuu vuorenrinteen korkeimpaan riviin, mikä ei varausvaiheessa täysin hahmottunut. Yllätysten sarja jatkuu sisällä kohdatessamme vuokraisäntämme. Kaveri on yltiöystävällinen ja pajattaa iloisesti - espanjaa. Hetkeä aiemmin olemme saaneet hänen numerostaan sujuvia englanninkielisiä viestejä, mutta nyt kommunikointi tyssää mystisesti kuin seinään.
Hetken perästä luovutamme. Hissiliput ja käytännön kuviot selkeytyköön muilla keinoin. Itse huoneisto vastaa kaikin puolin kuvausta, ja fiesta on vasta alkamassa!
Ahmimme maisemaa silmät selällään koko olohuoneen seinän kattavasta ikkunasta. Jylhä vuoristo jatkuu jokaiseen ilmansuuntaan, alas kylään viettävässä rinteessä nököttää kokoelma pittoreskeja vuoristomökkejä ja huoneistoja. Sen minkä etäisyydessä menetämme, näkymässä toden totta voitamme.
"Eikö voida jo mennä mäkeen??", määkyy nuoriso. Pitkä matkustuspäivä on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, ja pitäydymme alkuperäisessä suunnitelmassa. Huilitauon jälkeen päätämme laskeutua kylään jalan selvittääksemme, miten liikkuminen hoituu parhaiten ilman autoa.
Ehdimme talsia lyhyen matkaa, kun vastaan tulee siirtymähissi, joka kuljettaa hiihtokansaa alas kylään ja takaisin suksilla tai ilman. Kyyti on kuitenkin tältä päivältä suljettu ja näyttää ensivilkaisulla melko jäätävältä.
Kymmenien kurvien, muutaman vahingossa löytyneen oikoreitin ja 45 minuutin (!) päätteeksi olemme vihdoin könynneet Pradollanon ytimeen. Urheiluloman ensimmäiset etapit alkavat tuntua pohkeissa. Tartumme summanmutikassa kohdalle osuneen ravintolan ovenripaan ja onnistumme saamaan lennossa pöydän vastoin kaikkia sierranevadalaisen ravintolakulttuurin lakeja.
Loman startti-ilta on aina huikein. Pöytään kannetaan tirskuvaa pizzaa, suussasulavaa vuohenjuustosalaattia sekä viintä ja virvoketta kerrakseen. Väsyttää ja naurattaa, illan kuva-anti on yhtä sumuinen kuin seuruekin.
Aterian päätteeksi onnistumme nappaamaan taksin kyläaukiolta ylös huipulle hintaan 20 euroa. Aavistus tulevasta rahanmenosta nostaa hiljaa päätään. Illallisretken päätteeksi unta ei tarvitse kauaa odotella.
Ensimmäisenä Sierra Nevadan aamuna lasten hepuli on tarttunut jokaiseen. Mäkeen on päästävä nyt. Miehet karauttavat alas kylille ja palaavat hetkeä myöhemmin hissilippupinkan kanssa. Sujautan oman läpyskäni takin hihaan ja suljen toistaiseksi silmäni kuitilta.
Lähin lähtöportti rinteisiin sijaitsee eilen bongaamamme siirtymähissin vieressä, jonne kämpiltä kävelee sukset kainalossa reilut viisi minuuttia. Ensimmäinen hikinoro valahtaa selkäpiihin jo muutaman askeleen jälkeen. Aurinko helottaa täydellä volyymilla, ja jokainen meistä on pukenut päälle aivan liikaa.
Tuskanhiki unohtuu välittömästi, kun sukset saadaan jalkaan ja laskeudumme peräkanaa mäkeä alas suoraan kylän ytimeen. Uskomatonta, hihkun toppa-arsenaalini uumenista survoutuessani ensimmäistä kertaa ikinä gondolihissiin.
Tuijotamme silmät selällään maisemia hissin noustessa verkkaisesti yhä ylemmäs. Jopa nuoriso on kerrankin sanaton. Ensimmäinen välietappi antaa vasta aavistuksen esimakua Sierran mykistävästä kokoluokasta, joka kattaa yhteensä 131 rinnettä. Vilkuilemme ymmällään kakkostason hissivalikoimaa. Tänne, tuonne, sittenkin ylemmäs?!
Ikuisuudelta tuntuvan nousun ja venkslaamisen päätteeksi olemme lopulta riittävän ylhäällä. Hepulintäyteiset välikuvat, ja ensimmäinen pitkä lasku alkaa!
Rinteiden Bridget Jones on niin valmis kuin olla voi. Antaudun suksien vietäväksi ja kyllä, entisenä lumilajien vihaajana olen pakahtua onnesta. Kuvankauniiden maisemien kuorruttama rinne jatkuu ja jatkuu, ja seitsenpäinen letkamme etenee auringon valaisemaa hankea pitkin ensi hetkistä sulavasti: Miehet edellä, lapset välissä ja rouvat peränpitäjinä. Tilanne tasataan risteyksissä, nopea pääluvun tarkistus, ja matka jatkuu. Saapuminen ensimmäiselle etapille tuntuu kestävän ikuisuuden.
Rinteiden logiikkaa on vielä tässä kohtaa mahdotonta hahmottaa. Suksittuamme ees taas sopivan näköisiä pätkiä päätämme lopulta laskea alas kylään välipalalle. Aurinkoterassilla tuskanhiki puskee uudestaan pintaan. Takkeja ja pipoja riisutaan, hiihtolasit vaihtuvat aurinkoplekseihin, ja pian pöytään kannetaan voileipiä, kanansiivet ja mozzarellatikut, joita kukaan ei maininnut sekä viisi olutta, kun kolme tilattiin. Miehiä naurattaa, Freebirdin nenänpäätä kuumottaa. Silmät sulkiessa tuntuu hetkellisesti kuin olisimme etelän merillä.
Ensimmäisen laskupäivän päätteeksi koetaan maailmanluokan ihme: aiemmilla Tahkon-reissuilla maksimi neljän tunnin kuluttua väsähtänyt nuoriso haluaa kaikkea muuta kuin kämpille. "Takaisin mäkeen!", määkyy viimeinen epätoivoinen vielä siinä vaiheessa kun raahaudumme kamoinemme kylän keskustaan. Nappaamme taksin autuaan tietämättömänä tulevista vaikeuksista saada jatkossa kyyti yhtään minnekään.
Toisena päivänä teemme rouvaystäväni kanssa harkitun väistöliikkeen heti aamusta. "Hauskaa laskupäivää!" huikkaamme miesjaostolle kadotessamme bussin uumeniin, joka kuljettaa hiihtoväkeä Granadaan ja takaisin kolme kertaa päivässä hintaan 5 euroa. 40 minuutin kuluttua astumme ulos aamupäivän lämpöä hohkaavaan kaupunkiin.
Jatkobussimatka keskustaan sujuu joutuisasti, ja ei aikaakaan, kun olemme löytäneet autenttisen aamiaiskahvilan. Osoittelemme silmät kiiluen vitriinin herkkuja: Tuoreita croissanteja, voileipiä, hedelmäkakkuja ja hyöryävää kahvia. Iso satsi syötävää maksaa reilut neljä euroa hintojen vähintään triplaantuessa Sierra Nevadan päässä. Ruokaonni on käsinkosketeltava.
Aamiaisbreikin päätteeksi matka jatkuu kohti keskustan kauppakujia, jotka ovat sopivasti heräilemässä eloon. Seuraavat tunnit kuluvat sekavan säntäilyn merkeissä kenkä- ja vaatekaupasta toiseen. Välissä istahdetaan neuvoa-antaville suojaisan piazzan paahteeseen, jossa neuletakit lentävät lopullisesti nurkkaan.
Hetkeä aiemmin hytisimme Sierran miinus kahdessa asteessa, nyt hiki virtaa. Olo on vähintään epätodellinen.
Päivä kuluu käsittämätöntä vauhtia, vaikka emme tee mitään varsinaisesti järkevää. Suuret nähtävyydet jäävät katsastamatta, kun täysin aikatauluttamaton hurmos vie mennessään. Shoppailusaalis jää lopulta laihaksi, mutta parasta pakomatkassa Granadan kevääseen on silkka ajantappaminen vailla velvollisuuksia.
Seitsemän hujakoilla takaisin vuoristossa se iskee ensimmäistä kertaa - auringonpistoksen klassiset oireet. Olen suojautunut asianmukaisesti korkeilla kertoimilla, mutta polttava kevätaurinko on sittenkin punanahalle liikaa. "Oksettaa ja pyörryttää", soperran tarttuessani ojennettuun vesilasiin.
Saan koottua itseni lopulta sen verran, ettei illallista tarvitse osaltani perua. Lähdön hetkellä vielä heikosti hymyilyttää.
Ravintolakeikka kuitenkin menee lopulta osaltani penkin alle keskittyessäni rutistamaan tuolinreunoja kasvavan heikotuksen vallassa. Tänään ei ole riekunnan aika. Kyläaukiolla totuus iskee lopulta päin kasvoja: taksin saaminen parina edellisenä päivänä oli silkkaa hyvää tuuria. Kuskit ajavat miten jaksavat, eikä etukäteen tilaaminen onnistu. Olemme jälleen kävelleet lähes tunnin kämpiltä alas kylille, eikä sama toisinpäin tule kyseeseen.
Lopulta bongaamme hiihtobussin, josta saimme aiemmin matkalla Granadaan vihiä. Minikuljetus suhaa ees taas rinnettä parin euron hintaan - espanjalaiseen tyyliin vailla aikataulua, mutta yhtä kaikki. Onnistumme survoutumaan hiihtokansan sekaan ja pääsemme lopulta takaisin kukkulalle.
Seuraavana aamuna olo on hivenen parempi. Lotraan aurinkovoidetta kaksin käsin ja päätän jatkuvan vessahädän uhalla kiskoa vettä urakalla pitkin päivää. Lievä heikotus unohtuu, kun monot sujahtavat suksiin.
Miehet ovat löytäneet edellisenä päivänä parhaat rinteet, ja laskuhurmos tempaisee jälleen mukaansa. Mäet eivät tunnu päättyvän ikinä, ja loivien laskujen aikana amatöörikin kykenee ihailemaan maisemia. Hetkittäin tuntuu, että sukellamme keskelle pilvihattaraa.
Pitkien nousujen aikana ehtii miettiä elämän suuria kysymyksiä. Miten onnekkaita olemme, että saamme kokea tämän kaiken. Miten luonnonsuojelu on tärkeää, jotta myös tulevat sukupolvet pääsevät nauttimaan maailman ihmeistä. Miten kevätaurinko korventaa nenänpieliä, vaikka kuinka vetäisi kypärämyssyä silmiin asti. Miten jälleen on vessahätä...
Välietapilla alhaalla kylässä palvelu nousee uudelle levelille: Juomia ja ruokia kärrätään pöytään, tällä kertaa vain puolet on tilattu. "Ilmaista olutta, por favor!", hihkuu mies kohottaessaan huurteistaan. Mikä järki istua toppahousut jalassa kesäterassilla, käy mielessä lämpöhalvauksen kourissa, vaikka samalla nautin jokaisesta hetkestä.
Laskettelugurulle lämmin kiitos siitä, että jaksoi kärsivällisesti opettaa 10- ja 12-vuotiaat lajin saloihin <3
Laskupäiviä kertyy yhteensä viisi, ja ne sekoittuvat iloisesti toisiinsa. Etenemme rinnepalettia yhä kauemmas, löydämme uusia oikoreittejä ja opimme välttämään pahimmat ruuhkat. Välillä lähtee sukset alta, jolloin letka stoppaa välittömästi. Turhaan jännitin lasten puolesta. Kolme innosta tärisevää pikkupoikaa suihkii rinteitä itsevarmuutta uhkuen. Välillä pysähdytään lukemaan karttaa, ja jälleen menoksi kohti uutta siirtymähissiä. Lopulta löytyy mäki, jota pitkin pystyy laskemaan yläkautta lähes kämpillemme!
Ruoka kallis, juoma halpa - tässä laskupäivän jälkeinen virkistysnaukku 2 euroa.
Lauantaina koittaa hetki, jota olemme osanneet odottaa. Silti totuus järkyttää: koko Espanja on saapunut viettämään aurinkoista laskupäivää Nevadaan. Siinä missä jonot ovat olleet tähän asti siedettävät, hetkellisesti semiärsyttävät, nyt tilanne räjähtää käsiin.
Gondolihissijono kiertää yli sata metriä aina kyläaukiolle asti, ja tilanne vain pahenee kakkostasolla. Pieni tunnollinen suomijonottaja saa tuta maan tavat, kun toveri espanjalaista pukkaa hissitungoksessa edestä, takaa ja kyllä, jalkojen välistä. Tyttö takanani ei hallitse suksiaan lainkaan ja valahtaa tämän tästä roikkumaan takinliepeeseeni. Hetkeä myöhemmin hän valahtaa miehen kainaloon. Matkaseuralaisrouva on pissata housuun nauraessaan. Mäessä laskijat suihkivat täydessä vauhdissa ohitsemme muutaman sentin päästä. "Que loco!!" huutelen perään.
Hommassa ei ole järjen hiventäkään. Hermo alkaa kiristää, kunnes lopulta tajuamme siirtyä aivan perimmäiseen rinteeseen, jossa on vihdoin tilaa hengittää.
Viimeisenä laskupäivänä jalat huutavat hoosiannaa ja lompakko tyhjyyttään, ja auringonpistos on ehtinyt tehdä comebackin. Silti haikeus puskee pintaan. Tiedämme jo nyt haluavamme vielä jotain päivänä takaisin. Hengitän syvään vuoristoilmaa ja yritän painaa näkymän mielen sopukoihin. Kaikkien puolipakotettujen vuosien jälkeen olen vihdoin jäänyt totaalisesti koukkuun. Olemme laskeneet, nauraneet, kilistelleet ja viihtyneet koko rahan edestä. Kohde on lieveilmiöineenkin ainutlaatuinen lajissaan, eteläisin hiihtokeskus koko Euroopassa.
Viimeiseen iltaan mennessä olemme hahmottaneet pelin säännöt liikkumisen suhteen. Taksi ei tule, vaikka kuinka itkisit. Hiihtobussin saa napattua, jos kyttää ikkunassa ja on valmis säntäämään kadulle sen ilmestyessä kulman takaa. Huikein kyyti on kuitenkin ensimmäisenä päivänä bongaamamme hiihtohissi, joka on viikonloppuna auki myöhempään. Auringonlaskun valaisema laskeutuminen kylään on kuin elokuvasta, eivätkä parhaatkaan (puhelin)kuvat tee sille oikeutta.
Nämä näkymät hohkaavat yhä verkkokalvoilla, kun seuraavana aamuna palautamme avaimet, pakkaamme auton ja alamme laskeutua vuoristoa alas. Tunnelma on haikea mutta samalla jännittyneen odottava, sillä edessä on vielä kokonainen päivä ja yö Malagassa!
Edellisen viikon epätodellinen Granadassa koettu fiilis uusiutuu, kun seisomme yhtäkkiä huojuvien palmujen reunustaman merenrantahotellimme ovella. Huone on odotettua tilavampi ja käsittää suuren parvekkeen, jonne mies säntää oitis makuuasentoon. Meri viilentää ilmaa jonkin verran, mutta tunnelma on yhtä kaikki jälleen kutkuttavan kesäinen.
Valitettavasti Malagaan ei kuitenkaan tultu lepäämään, joskin ystävien kuumeinen lapsi pistetään lääkkeen kera hetkeksi vällyjen väliin. Voimakkaat lämpötilan vaihtelut ovat puskeneet itse kullekin eri tasoisen flunssan päälle, mutta viimeinen päivä vedetään pyhällä hengellä.
Perheemme on Malagan ensikertalaisia, joten kulmakunnat tunteva ystävärouva ottaa vetovastuun ja johdattaa nälkäiset kulman taakse rantaravintolaan. Kuopus nakkaa välittömästi kengät ja sukat pois ja kirmaa hietikolle. Sannalla riittää tilaa ja meren läheisyydestä huolimatta aurinko lämmittää täydellä teholla, paikallisten toki köpötellessä ohi toppatakeissaan ja huiveissaan.
Hiihtomuona vaihtuu etelänmeren menuuseen, kun tilaamme pöytään mustekalaa kaikissa muodoissaan. On edelleen vaikea käsittää, että sukset ovat vaihtuneet lennossa hohkaavaan hietikkoon ja drinkkeihin rantatuolissa meren kohinaa kuunnellen.
En malttaisi millään lähteä liikkeelle, mutta uutuudenkarhea kaupunki kutsuu jatkamaan matkaa - mitä nyt etenemisestä tulee pysähtyessäni rakastamaan jokaista palmupuuta ja vihertävää ruohonkortta matkan varrella.
"Voisitko...?" ehdin aloittaa seuralaisen repäistessä kameran kädestä, "joo joo otan teistä kuvan" hän nauraa.
Kävelemme rantaviivaa aina vanhaankaupunkiin asti välijäätelöiden ja -kahvien voimin, ihastelemme maisemia ja kuuntelemme asiantuntevaa selostusta, "joo tuolla ne kaupat ovat, ehkä". Perillä vanhassakaupungissa matkatoverin valtaa odotetusti ostosmania. Samaan aikaa vanha tuttu heikotus nostaa jälleen päätään. Jaksan talsia hädin tuskin läpi pääkadun, kun on pakko päästä lepäämään. Miesjaosto on valmista kauraa hotellille, joten turistikierros päättyy osaltamme tähän.
Loman loppuhuipennus on kuitenkin vielä edessä. Suihkun, kulmakaupasta haettujen snacksien ja parvekkeelle nukahtamisen päätteeksi on luvassa odotettu illallinen. Tapaamme keskustan hotellissa matkatoverimme perheenjäsenet, ihastuttavat herra ja rouva seniorit, jotka asuvat talvet Espanjassa. He ovat tulleet varta vasten tapaamaan meitä Malagaan ja haluavat tarjota illallisen.
Ja minkälaisen illallisen..! Viihtyisän vanhassakaupungissa sijaitsevan ravintolan pitkään pöytään kannetaan herkkua herkun perään: Mausteisessa öljyssä tiriseviä katkarapuja, tuoreita parsoja, kuopuksen himoitsemia simpukoita, kaloja kaikissa muodoissaan sekä kokin pöydässä käristämää pihvilihaa. Viini ja virvokkeet virtaavat ja kuulumisia vaihdetaan volyymi falsetissa. Ilta sujuu siivillä, ja sen päätteeksi kaadumme koko seurue rättipoikki onnellisina hotellin pehmeään sänkyyn.
Kahdeksannen päivän aamuna on aika sulloa tavarat viimeistä kertaa laukkuihin ja siirtyä kohti lentokenttää. Hiihtoloma oli enemmän kuin olisin koskaan osannut toivoa. Kiitos perhe H riemastuttavasta seurasta ja yhteisestä unohtumattomasta elämyksestä! Seuraava luku laskettelumatkojen saagaan siintää jo mielessä.
Kootut vinkit Sierra Nevadaan:
- Varaa mukaan riittävä budjetti. Ravintolat ovat Suomen hintatasoa poislukien alkoholi, samoin kylän minimarketit.
- Viiden päivän hissilippu 12-vuotiaalle lapselle maksoi 115 euroa, aikuisten yhden päivän lippu 47 euroa.
- Hotelli kannattaa ehdottomasti ottaa mahdollisimman alhaalta kylästä, sillä liikkuminen julkisilla on haastavaa. Parkkeeraus omalla autolla lähelle mäkiä on vaikeaa sekin.
- Alueella kulkee minibussi "tauotta eestaas", mikä ei käytännössä pidä paikkansa. Bussi lähtee kyläaukiolta silloin kun lähtee, ja pysähtyy pyydettäessä. Yksi matka kustantaa 1,90 euroa.
- Ravintoloihin tulee tehdä varaukset riittävän ajoissa, sillä iltaa kohden joka paikassa on täpötäyttä. Paikalliset tilaavat ruoat etukäteen, jolloin ne kannetaan pöytään pian saapumisen jälkeen.
- Rinteissä on runsaasti ravintoloita, jotka tarjoavat etupäässä rinnetyyppistä muonaa, kuten voileipiä, hampurilaisia ja pizzaa.
- Jos mahdollista, vältä viikonloppua ja suosi arkipäiviä, jolloin rinteissä on vähemmän ruuhkaa.
- Alkeellisestakin espanjasta on huomattavaa hyötyä. Juuri kukaan kylässä ei puhu englantia.
- Varustaudu riittävän kevyin vaattein, lämpö etenkin alhaalla kylässä on käsinkosketeltavaa.
- Hissit menevät yllättävän aikaisin kiinni, ensimmäiset jo neljältä iltapäivällä. Ole liikkeellä ajoissa!
Kommentit
Lähetä kommentti
Kommentoi - ilahdun!