Luulitko tuntevasi musikaaliskenen ja nähneesi kaiken? Niin luulin minäkin, kunnes osallistuin Lontoossa West End Musical Brunchiksi nimettyyn eeppiseen spektaakkeliin, joka oli viedä kirjaimellisesti jalat alta.
Lontoossa asuva ystävä tuntee palavan rakkauteni musikaaliviihteeseen. Niinpä syyskuisen syntymäpäivämatkani ohjelmaan suunniteltiin jo kättelyssä perinteistä West End -elämystä. En ollut ehtinyt vielä miettiä asiaa tarkemmin, kun whatsupiin kilahti viesti.
”Nyt löytyi niin sun juttu, musikaalibrunssi, tää on joku spesiaalihomma johon on vaikea saada lippuja, ostanko??”
Get up close and personal with the stars of the West End with the bottomless brunch experience for the ultimate musical theatre lover.
Each event is hosted at one of our secret locations in the heart of theatreland and is packed with 5 hours of total immersion in the fabulous world of musicals. Previous performers have included stars from Wicked, Les Miserables, Phantom of the Opera, Book of Mormon, Waitress, and The Lion King.
At the West End Musical Brunch the audience are also the cast, so be prepare to belt out the high note from Defying Gravity, shout ‘Fame’ at the top of your lungs and dance your heart out to Grease Lightnin’. After 1 hour of bottomless prosecco that is!
No todellakin ostat, näpytin takaisin lähes hengenhädässä, miettien samalla niin että mitä??
Musikaalibrunssi salaisessa,
lähempänä paljastettavassa lokaatiossa, kesto viisi (!) tuntia, hinta epäilyttävän huokeat 70
puntaa. Tarjolla musikaalitykitystä koko rahan edestä ja ensimmäinen tunti
kuohuvaa rajattomalla kaadolla. Well what’s not to like?? (paitsi miten kesto voi
olla VIISI tuntia, päivittelin seuraavat viikot)
Luukutin läpi lämmittelyksi lempitallenteeni musikaaleista Cats ja Jesus Christ Superstar ja aloin suunnitella asukokonaisuutta (leopardisortsit, check).
Viikkoa ennen h-hetkeä sähköpostiin kilahti lisätietoa. Tapahtumapaikaksi paljastui Govent Gardenissa sijaitseva Tropicana Beach Club. Viestiin oli sisällytetty käytösohjeet.
Our brunches can get rather boozy! Please be respectful to our performers, staff and venue.
Ei tarvitse kuulkaa suomalaiselle alkaa saarnata, miten kuningas alkoholin seurassa käyttäydytään! :D
H-hetken koittaessa syksyistä Lontoota korvensi käsittämätön 25-asteen helle.
Kipitimme leopardit tanassa turistiruuhkan läpi kohti Covent Gardenin
laitamaa. Koska aikaa oli hyvin, naukimme alle perinteisen brittipubin
ulkoterassilla neuvoa-antavat. Huom. kello oli tässä vaiheessa puoli
kaksitoista keskellä kirkasta päivää, ja olotila alkoi luisua välittömästi
hilpeän puolelle.
Kuvassa lämpöaallosta sokaistuneena, vielä autuaan tietämättömänä tulevasta koitoksesta.
Nautittuamme virvoitusjuomamme siirryimme kulman taakse Tropicana Clubin eteen, johon oli ehtinyt muodostua pitkä jono. Meteli oli korviahuumaava. Seassa tungeksi nopealla vilkaisulla kaksi polttariseuruetta (morsiot hääpuvuissa), useampi synttäriporukka (kaikilla jonotusjuomat tukevasti kourassa) sekä useita äiti-tytär -pareja. Repesin iloiseen nauruun. Että Suomessako vain osataan tämä laji? Tunnelma oli kuin festarijonossa ikään, kun ihmismassa alkoi nytkähdellä kohti auki levittäytyneitä ovia.
Sisällä musikaalinnälkäisen yleisön vastaanotti discopallonsäihkeinen, huumaavalla musiikinjytkeellä maustettu iso tila, jonka perimmäiseen nurkkaan meidät runtattiin. Hetkeä myöhemmin pöytäseurueeseen liittyi kaksi äiti-tytär -paria. Olin iloisesti unohtanut brittiläisen mentaliteetin. Kului noin kaksi minuuttia, kun pöydässä vuodatettiin kilvan elämäntarinaa puolin ja toisin. Porukka oli sanalla sanoen mahtava, etenkin rempseät brittiäidit! Ystävä kävi välissä rähisemässä näköalaesteestä, johon sisäänheittäjä lupasi, että itse shown startatessa meidät siirrettäisiin paremmille paikoille.
Puhelinkuvat muuttuvat sitä sumuisammaksi kuin kirjoittajan olotila.
Kongin kajahtaessa tasan kello kaksitoista hulabaloo räjähti käsiin. Ensimmäiset ilmaiset kuohuvalasilliset kiikutettiin pöytiin, cheeeers kajahti ympäri tupaa, ja musiikin volyymi nousi entisestään. Nieleskelin kuplivaa silmiä räpytellen ja käännähdin taaksepäin tuntiessani ilmavirran takanani – Cats-musikaalista tuttu kissimirrihän se siellä. Alkupalan virkaa toimitti säälittävä lajitelma oletettavasti suoraan Tescon kääreistä repäistyjä minimuffineja ja -croissanteja kera eltaantuneen jogurttipikarin. ”More sparkling?”, kiljui tarjoilija takavasemmalla.
Sitä luulisi, että vapaan kaadon karkeloissa janoinen kansa pakotetaan vähintään raahautumaan baaritiskille lasin täyttämisen toivossa, mutta ehei. Ehdimme hädin tuskin ottaa ensimmäiset huikat, kun kolpakot täytettiin uudestaan piripintaan. Sain tilattua toveri brittien suureksi järkytykseksi väliin kaikille isot mukilliset vettä, mikä osoittautui toisen brittiäideistä silmissä lopulta erinomaiseksi ideaksi: Vedet olan yli kukkaruukkuun, kuohuvat vesilasiin, ja käsi pystyyn uudelleentäytön merkiksi. Gotta love UK!!
Kun itse musikaalishow starttasi tunnin kuluttua, brunssikansa oli totaalisen hilpeässä vedossa. Kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä. Chicago-musikaalin tanssijat ilmestyivät lavalle. Polttarimorsian nro 1 hyppäsi pöydälle tamppaamaan. Viereisestä pöydästä mylvittiin jotain, mistä ei saanut parhaallakaan tahdolla selvää. Brittiäiti 1 kiikutti pöytään shotit (kello yhdeltä päivällä, hölkynkölkyn). Jostain ilmestyi päähän pinkki hilehattu, vieruskaveri sohi valotikulla silmään vispatessaan käsiään musiikin tahtiin. Ensimmäisen soolobiisin startatessa (en kuollakseni muista mistä musikaalista) koko juhlarahvas ryntäsi kyynärpäätaktiikalla tanssilattialle. Väkeä mylvi kädet ojossa pöydillä ja tuoleilla, heittelehti pitkin estradia ja huojui kaulakkain.
Tälle on todella, siis todella vaikea tehdä oikeutta riittävän elävästi. Hypimme kantapäät ruvella ihmismassan seassa kiljuen "Faaaame, I wanna live foreeever!!" Brittiäiti 2 toi lisää shotteja, luoja paratkoon. Isokokoinen mies talloi kipeästi varpaille. Ryntäsin sopivassa raossa vessajonoon lepäämään, kunnes eetteriin räjähti lempikappaleeni Can You Feel the Love Tonight musikaali Lion Kingin upeaäänisen laulajan tulkitsemana.
On hyvin vähän kuvia, joita pystyy julkaisemaan.
Neljä hikistä tuntia (NELJÄ! Saako tästä jonkun mitalin??) myöhemmin bileet loppuivat kuin seinään. Vahvistimet vaikenivat, valot syttyivät ja toisessa todellisuudessa vellonut brunssikansa heitettiin kadulle takaisin päivänpaisteeseen.
Toinen Englanti-ystäväni oli meitä Tropicanan ulkopuolella vastassa päivän jatkotoimia varten. Sanoi, ettei tule unohtamaan näkyä, kun rouvat ilmestyivät silmät verestäen klubin uumenista.
Tämän perusteella kukin voi käsi sydämellä miettiä, kestääkö kunto ja järki vastaavan spektaakkelin. Brunssi-nimike oli iso vitsi, ruokatarjoilu koostui aiemmin mainittujen alkupalojen ohella rutikuivista minipurilaisista. Juomaa ja viihdettä oli senkin edestä. Kokemus jätti paitsi päänsäryn myös yhä vahvemman tunteenpalon musikaaliskeneä kohtaan.
Seuraavana Lontoo-päivänä oli mukava tutustua rapsakassa olotilassa Kew Gardensin aluskasvillisuuteen. Mitä sanoo Freud tähän?
Entinen kotikaupunkini jaksaa yllättää, ja seuraava reissu on jo sopivasti tiedossa ensi kevättalvena. Sitä ennen kuitenkin starttaa lähtölaskenta seuraavaan, työn ja vapaa-ajan yhdistävään tourneeseen reitillä Helsinki-Kööpenhamina-Amsterdam-Helsinki.
Because Jellicles are and Jellicles do
Jellicles do and Jellicles would
Jellicles would and Jellicles can
Jellicles can and Jellicles do
Kommentit
Lähetä kommentti
Kommentoi - ilahdun!