Korona-ajan hiihtoloma Levillä

Istun näppäimistön äärellä huumaavan kevätauringon läikehtiessä katonrajassa. Olo on seesteisempi ja onnellisempi kuin aikoihin. Vastikään päättynyt hiihtoloma Levin pakkasenpuremissa, satumaisissa maisemissa viipyilee mielessä onnentäyteisenä ajanjaksona, jonka laukaisema kiitollisuus on yhä vahvasti läsnä. Hetkellisesti pysähdyn miettimään epäuskoisena, oliko kaikki edes tottakaan.

Samaan aikaan aiheesta on vaikea kirjoittaa. Ymmärrän täysin, etteivät kaikki katso hyvällä lomamatkaa vallitsevissa olosuhteissa. Istuimme lentokoneessa odottamassa nousua bongatessamme viranomaisten tuoreimman viestin, jossa kehoitettiin selväsanaisesti, ettei hiihtolomalla pitäisi lähteä yhtään minnekään. Hengitin syvään koneen noustessa kiitoradalta ilmaan ja Helsingin pienentyessä vähitellen pisteeksi horisontissa. Me olimme valintamme tehneet, ja sen takana tulevan viikon seisoisimme, kaikkien järkeenkäyvien varotoimien puitteissa.

Korona olikin tauotta läsnä läpi loman niin puheissa kuin teoissa. Se ei matkaa kuitenkaan millään muotoa pilannut. Päätin jäsennellä ajatukseni aiheesta erillisten otsikoiden alle.

Lentomatka

Seison Helsinki-Vantaan terminaali 2:n katosta roikkuvien valotaulujen edessä ja nieleskelen palaa kurkussa. Tunnevyöry on todellinen ja iskee voimalla. On kulunut lähes vuosi edellisestä kerrasta hersyvän hetken äärellä, kun matkalaukut lipuvat hihnaa pitkin putkeen ja litran pussiin pakatut nesteet läpivalaisuun.

Pistähän vauhtia nyt!, mies huutelee jäädyttyäni niille sijoilleni keskelle käytävää. Kiire kuitenkin loistaa poissaolollaan. Kentällä on seuranamme vain kourallinen ihmisiä, ja tunnelma on epätodellinen astellessamme puolityhjiä käytäviä kohti lähtöporttia. 

Hetkeä myöhemmin matkaseuralaisemme, jo useilta laskettelumatkoilta tuttu ystäväperhe, liittyy joukon jatkoksi. Emmin ensimmäistä kertaa ikinä lähtökuohuvan äärellä. Onko ok raottaa maskia lasillisen verran? Tunnelma kahvilassa on rauhallinen, vähäiset kanssamatkustajat pitävät pyytämättä hajurakoa usean pöydän verran. Päätän kohottaa maljan poikkeuksellista hetkeä juhlistamaan. Kuohuva ei ole kenties koskaan poreillut suussa näin kuplivana.

Sama rauhallinen, mutta tarkasti organisoitu linja jatkuu lentokoneessa. Ei ryysistä, ei ees taas poukkoilevia ihmisiä, kaikki toimivat tunnollisesti ohjeiden mukaan, istuvat paikalleen viipyilemättä ja välttävät ylimääräistä liikehdintää. Lentoemäntä huomauttaa välittömästi muutamasta ilmeisesti tilanteeseen soveltumattomasta maskista ja antaa tilalle uudet. 

Koneen lipuessa pilvihattaran sekaan tunteet nousevat uudemman kerran pintaan. Itselleni lentomatka symbolisoi vapautta, koko kroppaa ravistelevaa jännitystä ja hetkeä ennen seikkailua uuden äärellä. Matkailun seisahduttua vuosi sitten lähes seinään kaikki tämä näyttäytyy täysin uudessa valossa. Mikään ei ole itsestäänselvää, kiitollisuus nostattaa lähes kyyneleet silmiin. En kerta kaikkiaan keksi, mitä Finnair olisi voinut tehdä kokonaisuudessaan paremmin. Olo ei ollut lennon aikana turvaton edes hetken verran.

Ja tämä näky.

Mökkimajoitus ja ensimmäiset laskut

Leppoisa taksikuski tiputtaa seurueemme Levin alppitalot -kompleksin eteen ja toivottaa mukavaa lomaa. Kaikki ovat ratketa liitoksistaan: suoraan edessämme siintää jylhänä nouseva rinne ja valkoista hankea silmänkantamattomiin!

Näppäilemme kohmeisin käsin lukkoautomaattia ja saamme lopulta oven auki. Mökki on täsmälleen mitä kuvat ja mainospuheet antoivat odottaa: Kompaktin kokoinen, pintaremontin jäljiltä freesinä hohkaava, toiminnallisuudeltaan mainiosti seitsemän hengen seurueelle sopiva. 

Suksia ja laukkuja roudataan sisään, makuuhuoneet jaetaan reilulla aikuinen päättää -periaatteella, ja ei aikaakaan, kun seisomme laskukamat tanassa tien toisella puolella sijaitsevan Zero Point -rinteen juurella. 

Liput olemme ladanneet netistä jo edellisenä päivänä välttääksemme jonot, joskin rinteet loistavat edessämme lähes tyhjinä. Vinkki vitonen: aloita lomasi muuna päivänä kuin lauantaina, jos suinkin voit! Kello käy kahta viikon 7 torstaina, ja paikalle on saapunut tässä kohtaa vasta kourallinen turisteja.

Hetkeä myöhemmin laskemisen riemu räjähtää huippuunsa. Mäet ovat erinomaisessa kunnossa, hisseille pääsee ilman minkäänlaista jonotusta, ja suksi luistaa like never before. Tää on mun elämäni paras loma, kuopus hihkuu ensimmäisestä hyppyristä ponnistaessaan.

Ainoa, mikä puree armotta, on pakkanen. Olemme kerrospukeutuneet kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta kasvoista paljaaksi jäävä osa ei tahdo kestää pohjoisen viimaa. Kurkistamme tovin kuluttua varovasti sisään tuolihissin laella sijaitsevaan Horizont-ravintolaan. Lähes tyhjä, bingo! Tarjoilija ojentaa ovelta maskit ennen kuin kukaan ehtii kissaa sanoa, näyttää käsidesien sijainnit, ohjaa pöytään ja ottaa ripeästi tilaukset. Pian eteemme kannetaan tuhtia hiihtomuonaa, joka maistuu epätavallisessa tilanteessa kahta herkullisemmalta.

Myöhäiseltä lounaalta siirrymme rinteiden toiselle laidalle. Olen suuntavaistolleni tyypillisesti pihalla kuin käki ja yritän pysyä vauhdilla eteenpäin suihkivan letkan kannoilla. Gondolihissin noustessa kukkulan laelle eteemme avautuu satumainen, kinosten kuorruttamien puiden värittämä tunturimaisema. Sanat eivät riitä kuvaamaan näkyä. Olen vuoden kotonaistuminen jälkeen toisessa maailmassa, ihmeellisessä pakkasenpuremassa rinnakkaistodellisuudessa, joka lähestulkoon lamauttaa arktisella kauneudellaan. Silmät ahmivat näkymää gondolin noustessa yhä korkeammalle, kunnes on aika poistua ripeästi kyydistä ja jatkaa matkaa.

Laskemme ensimmäisenä päivänä niin pitkään kuin paukkapakkaselta pystymme. Välissä on pakko ottaa toinen kaakao/lämmittelytauko rinteen huipulla niin ikään lähes tyhjässä Tuikussa. Aikuisten lopulta luovuttaessa kylmyyden edessä viimeinen teini jää tahkoamaan eturinnettä vielä puoleksitoista tunniksi.

Mökkiin saapuessamme paikalle pärähtää sopivasti massiivinen ruokakuljetus, jonka olemme tilanneet etukäteen paikallisesta K-Supermarketista. Kontaktiton ruokavarustelu noudattaa korona-ajan linjaa, ja samalla helpottaa huomattavasti ensimmäisen lomapäivän perussäätöä.

Parhaat laskupäivät torstai-lauantai

Olemme arvioineet pelin hengen etukäteen täysin oikein: Etelän turistimassat saapuvat paikalle lauantaina, mutta ilmestyvät sankoin joukoin mäkeen vasta sunnuntaina. Otamme tilanteesta seuraavan kahden päivän ajan kaiken irti.

Sää on edelleen hyytävän kylmä, mutta lumisateeton ja suhteellisen selkeä, ja vähäisestä väkimäärästä johtuen rinteiden kunto säilyy hyvänä. Kurvailemme rinneosioita ristiin rastiin, laskemme suoraan hisseille ja vauhdilla takaisin ylös. Kokonaiskuvan hahmottaneet teinit katoavat nopeasti omille teilleen. Kyllä kai ne pärjäävät... Nälkä ja kylmä porsaan kotiin ajaa, käy kuitenkin aina lopulta ilmi.

Etelärinteet osoittautuvat heikkotasoisen laskijan lepokodiksi. Tamppaan eteenpäin satunnaisten lapsiseurueiden seassa keskittyen vuoroin ihailemaan maisemia ja pysymään tolpillani. Olo on hetkittäin hartaan isänmaallinen. Veri vetää jatkuvasti etelänmeren aurinkorannoille palmujen ja valkoisen hietikon äärelle, ja samaan aikaan tunnin lentomatkan päässä lepää joka puolelle levittäytyvä satumainen talviparatiisi, jonne ulkomaalaiset vielä parempina aikoina matkustivat maailman toiselta laidalta asti. 

Kiitollisuuden määrää ei pysty sanoin kuvailemaan. Minä olen nyt täällä, jätän roposeni paikallisille yrittäjille, teen parhaani, etten edesauta viruksen leviämistä, ja ennen kaikkea arvostan väkevästi jokaista hetkeä - sitäkin, kun lasken huomion herpaantuessa suoraan päin pehmotolppaa.

Ainoa tunnelmaa hetkittäin latistava tekijä on jäätävä, jokaiseen luuhun ja ytimeen kaivautuva kylmyys. -19 sanoo lämpömittari, tuntuu kuin -27. Luojan kiitos rinnekuppiloissa on yhä silminnähden väljää ja turvatoimet viritetty huippuunsa. 

Ehdin hädin tuskin nostaa kankkuani kaakaokupillisen ääreltä, kun tarjoilija säntää paikalle rätin ja desinfiointipullon kera. Nämä ihmiset toden totta tekevät kaikkensa, jotta turistit voivat lomailla mahdollisimman turvallisissa puitteissa. Pankkikortti viuhuu kiihtyvään tahtiin, ja poiketen normaalikulutuksesta jokainen ostos nostattaa hyvän mielen.

Hartaasti odotettu illallinen ravintola Utsussa

Olemme päättäneet jo reissun alussa suhtautua ravintoloissa syömiseen tilanteen mukaan. Illalliset lähtökohtaisesti oman mökin rauhassa, lounaat ja kaakaotauot laskujen ajan rinteessä tai kämpillä ryysiksestä riippuen.

Yhden poikkeuksen päätimme kuitenkin seurueellemme jo etukäteen suoda. Ystävämme on varannut sunnuntai-illaksi pöydän ravintola Utsusta, joka lupaa fine dining -ruokaelämystä sesongin puhtaista ja maukkaista raaka-aineista keskellä Utsuvaaran iglukylää. Usea tuttuni on kehunut paikkaa, ja tunnelma onkin korkealla taksin kurvatessa pimeyden keskellä lepäävään sadunomaiseen kompleksiin. 

Astumme sisään lasikattoiseen, jättimäistä kotaa muistuttavaan rakennukseen ja nousemme yläkertaan. Pöytien määrää on koronasta johtuen vähennetty, ja seurueemme lisäksi yläkerrassa ruokailee kolme muuta kokoonpanoa, joista yhtenä ihastuttava hääpari.

Palvelu on ensimetreiltä asti asiantuntevaa ja olo lämpimästi tervetullut. Valitsemme kuuden ruokalajin menut, ja ei aikaakaan, kun eteemme alkaa ilmestyä ruokalajia toisensa perään - ja mitä makuja..! Jokaisessa annoksessa ja suupalassa erottuu yksittäisiä vivahteita, joista olen vuoden päivät kotona pikamunakasta mättäessäni vain haaveillut. On hirveä, kampasimpukkaa ja risottoa, tartaria, lohta, kookosjäätelöä, kuplivaa kuohuvaa ja herkkua jos toista. Ruokaelämystä ryydittää lasikaton läpi tuikkiva tähtitaivas. Nautin jokaisesta annoksesta kaikkien aistien voimalla. Jopa ruokaskeptikko-teinit pistelevät tyytyväisenä poskeen omien tilaustensa antia.

Illallisen päätteeksi ystävällinen tarjoilija suostuu pyynnöstämme esittelemään yhden ravintolaa ympäröivän, tyhjillään olevan lasi-iglun. On päivänselvää, että tänne vielä palaamme.

Iso kiitos vielä rouva H unohtumattomasta elämyksestä. <3

Massat saapuvat paikalle

Sunnuntaiaamuna koittaa kauhunsekaisin tuntein odotettu päivä: lomalaiset ovat saapuneet rinteisiin. Zero Pointin aiemmin olematon hissijono on nyt parinkymmenen metrin mittainen. Ei auta kuin vetää huivia tiukemmin kasvojen eteen ja soluttautua letkan jatkoksi.

Pian käy kuitenkin ilmi, että paikoin ärsyttävästä jonotuksesta huolimatta kanssalomailijat ovat liikkeellä hyvällä ja ennen kaikkea säännönmukaisella fiiliksellä. Turvavälit pysyvät suksien ansiosta huomaamatta ja toisille annetaan nurisematta tilaa. Intressi on selvästi yhteinen: pitää niin paljon välimatkaa kuin mahdollista. Kuuden hengen tuolihissiin hyppää välillä kyytiin vain yksi laskija kerrallaan, mutta jonottajilta riittää ymmärrystä käytännölle. Turvallisuus ennen kaikkea, mihinkään ei ole kiire.

Valitettavasti laskijoiden ekspotentiaalinen kasvu paitsi aiheuttaa jonoja myös mössäyttää rinteet alta aikayksikön. Reidet saavat kyytiä kuoppaista ja lumista mäkeä tahkotessa. Niin tosiaan, lumisade, se on tullut säätiedotuksista poiketen jäädäkseen. Välillä taivaalta leijailee pientä kevyttä haituvaa, mutta hetkeä myöhemmin valkoinen jäinen massa piiskaa hiihtolasit umpeen ja moukaroi pakkasenpuremia kasvoja. En ole ainoa, joka on kaatua rinteen laella viiman voimasta kumoon.

Pohjoisen talvi pyyhkii etelän pullamössöllä pöytää, nyt kysytään todellista urheiluhenkeä! Aikuisilla sitä ei tällä kertaa ole, teinit sinnittelevät aavistuksen pidempään. Lounaskattaus siirtyy väkimassoista johtuen joka tapauksessa mökkikeittiöön, joskin on sanottava, että rinneravintoloissa homma on yhä hallussa. Liikennevalot ovilla näyttävät, onko sisällä tilaa, ja samalla portsarit ojentavat maskeja ja ohjaavat pöytiin. Kenelläkään ei ole mitään asiaa kekkaloida ympäriinsä vailla agendaa, tiukka mutta ystävällinen ohjeistus pitää siitä huolen.

Murtomaasuksilla ensimmäistä kertaa 28 vuoteen!

Viidentenä laskupäivänä säätila on heti aamusta surkeista surkein, ulkona lähestulkoon näkee eteensä. Miehet ja teinit keräävät itsensä ja könyävät rinteisiin. Näemme rouva H:n kanssa oivan tilaisuuden toteuttaa jo aiemmin punottu suunnitelma: kas tänään vaihdetaankin sukset murtomaa-versioon!

Ystävä on hiihdellyt satunnaisesti muutamia vuosia sitten. Itse olen suksinut perinteiseen tyyliin viimeksi peruskoulun yläluokilla. Jalat ovat lähteä alta jo siteitä kiinnittäessä, herraisä eiväthän nämä tue yhtään..! Kanssahiihtäjiä luojan kiitos lähinnä naurattaa lähtiessäni suksimaan horjuvin vedoin johtajan perässä. 

Ensimmäinen lievä alamäki nostattaa täyden paniikin - en muuten varmana tule!! Huuto raikaa jänkähälle asti yrittäessäni vaistomaisesti kyykätä hakien tukea olemattomista monoista. Hetkeä myöhemmin seuralaiseni purskahtaa hersyvään nauruun. Siis käsilläkö sä lykit eteenpäin, ei niiden jalkojen kuulu raahautua perässä, hän hirnuu tekniikalle, jota nimittäisin ystävällisemmin "freestyleksi". 

Uskomatonta kyllä, ensimmäinen lyhyehkö kierros soljuu eteenpäin hoippumisesta ja ajoittaisesta voimasanojen käytöstä huolimatta. Palattuamme lähtöpisteeseen tutkailemme uudestaan latukarttoja. Josko vielä tuo hieman pidempi setti..? pohtivat rouva hiihtelijät hetken huumassa. Vajaan tunnin kuluttua lykimme hiki päässä keskellä lumista metsää, kurkut janosta kuivana ja jokainen raaja makaronina. Olemme valinneet reitin pitkän kaavan kautta, eikä tässä vaiheessa ole enää järkeä kääntyä takaisin. Itkettää ja naurattaa, kenen idea tämä oli?? 

Lopulta vastaan tulee perhe, joka tietää kertoa edessä olevan risteyksen, josta pääsee takaisin Levi-keskukseen pitkän tai lyhyen kaavan kautta. Yksi jälkimmäinen kiitos, kera jyrkän ylämäen. Viimeinen kilometri vedetään talvisodan hengessä munkin- ja kuohuvankuvat silmissä. Jälkeenpäin tarkistamme sivakoineemme kylmiltään reilusti päälle 10 kilometriä. Aivan mahtavaa ja hirveää paskaa samaan aikaan, katsotaan miten monta vuotta taukoa vaaditaan seuraavaan kertaan!

Kohti loman loppumetrejä

Hiihtoelämyksen jälkeen laskupäiviä on jäljellä vielä kaksi. Säätila en edelleenkään anna armoa, joskin tajuan lopulta hankkia hansikkaidenlämmittimet, joista muodostuu korvaamaton apu kylmänsietoon. Emme ole ainoat arktisten olosuhteiden uhrit, porukkaa on nyt selkeästi vähemmän liikkeellä. Sitkeydellä löytyy lopulta aina jostain rinne, jossa tuulee siedettävästi.

Illat sujuvat mökillä saunoessa, kokkaillessa ja television antia kuluttaessa, toisin sanoen samaa rataa kuin koko vuoden kotonakin. Välillä haetaan pizzaa, kuten perusiltaan kotosalla kuuluu. Etelästä eksoottisiin maisemiin siirretty rutiini on kuitenkin kaikkea muuta kuin pakkopullaa. On kertakaikkisen ihmeellistä viettää viikon päivät ystäväporukalla, jatkuvien aktiviteettien merkeissä, ympärillä maisemat, joita ei omasta ikkunasta kuuna päivänä pääse todistamaan. 

Juuri tätä lomaltani eniten toivoin ja kahmalokaupalla sain: totaalista irtiottoa rutiinintäyteisestä, ekstrovertille jäytävän yksinäisestä etätyöarjesta. Tiedostan ilman muuta, etten ole ainoa, monella menee sata kertaa huonommin. Isossa mittakaavassa järkevin päätös olisi varmasti ollut jäädä kotiin, mutta en silti halua myrkyttää muistojani jossittelulla. Toimimme läpi loman niin vastuullisesti kuin vallitsevissa olosuhteissa mahdollista ja jätimme taaksemme ison siivun puhdasta rahaa paikallisille yrittäjille. Tämän voimalla jaksan tahkota tulevan koronasulun ja mitä muuta edessä siintävä kevät eteemme heittääkään.

Näillä muistoilla porskutetaan, pitkään.

Mutta juuri nyt aurinkoisten päivien johdosta mieli karkaa etukenossa kohti kesää! Olemme jälleen ajoissa liikkeellä, sillä mikään ei motivoi paremmin kuin tiedossa oleva matka. Kesä 2021 tulee sisältämään setin epävarmoja suunnitelmia, joista mahdollisesti myöhemmin lisää, sekä kohtuuvarmat kotimaiset spektaakkelit: Viikon loma ystäväperheen kera Asikkalassa hilpeistä hilpeimmin nimetyssä VIP-mökissä, josta odotukset ovat huomattavan korkealla, sekä veneen vesillelaskun Turussa ja siitä karauttamisen ensimmäistä kertaa ikinä alueen maankuuluun saaristoon.

Me pystymme tähän. Elämä jatkuu.