Villi vaihtoehto perinteisille hiihtolomakohteille: Puolan Zakopane

Hiihtoloma 2023 on onnistuneesti paketissa, ja matkan antia on pureskeltu riittävästi purkua varten. Agendaa hallitsi tutusti laskettelu, mutta tällä kertaa huomattavan eksoottisilla mausteilla. Olimme ehtineet kiertää vuosien mittaan ystäväperheen kanssa lukuisat perinteiset laskettelukohteet Tahkosta Leviin sekä testanneet kertaalleen Espanjan huikean Sierra Nevadan. Tästä innostuneena panoksia haluttiin nostaa, johtoajatuksena resortti, jonne suomimassat eivät ole vielä löytäneet.

Aikamme Keski-Euroopan tarjontaa googletettuamme katse alkoi kääntyä kohti Puolaa, tarkkaan ottaen Tatra-vuoriston juurella sijaitsevaa Zakopanea. Etelä-Puolassa lähellä Slovakian rajaa sijaitseva kaupunki tunnetaan "Puolan Alppeina", eikä syyttä. Eläväisen pikkukaupungin ympärille on rakentunut kymmenittäin hiihtokeskuksia, ja rinteitä riittää niin vasta-alkajille kuin ammattilaisillekin. Tämä yhdistettynä maan huokeaan hintatasoon sekä Puolassa asuvaan ystävään, joka innostui perheineen liittymään remmiin, sinetöi päätöksen. Hetkeä myöhemmin sähköpostiin kilahtivat lennot lähimmälle kentälle Krakovaan.

Hyvin pian kävi selväksi, että matkan suunnittelu ilman kohdetta tuntevaa ystävää olisi osoittautunut huomattavan vaikeaksi. Zakopaneen lähtijän on ennen kaikkea syytä hahmottaa etukäteen, ettei kyseessä ole yhtenäinen resortti, vaan iso alue, jonne on rakennettu useita yksittäisiä, eri kokoisia ja tasoisia laskettelukeskuksia. Suurin osa ei ole yhdistettyjä toisiinsa, joten on tehtävä päivittäin valinta, missä milloinkin haluaa laskea. Tämä tuli selvitystyöstä huolimatta pienenä yllätyksenä. Osa kohteista on lisäksi kooltaan melko pieniä ja täten puuduttavia kokonaisen laskupäivän haasteeksi. Tämän valossa teimme lopulta päätöksen, että otamme haltuun kaksi alueen isointa resorttia ja täten vaihdamme paikkaa ja majoitusta kesken loman.

Suunnitelma osoittautui toimivaksi, joskin jännitystä, hampaiden kiristelyä ja muuttuvia tilanteita eksoottisen loman tuoksinnassa riitti. Mutta niistä pian lisää, nyt mars matkaan!

Iltalento laskeutuu Krakovan kentälle tunnin myöhässä, mutta tämä ei tunnelmaa latista. Könyämme into piukassa tavarakuormaa raahaten kohti autoparkkia, jossa meitä odottaa etukäteen buukattu tila-auto. Kuski seuraa epäuskoisena jännitysnäytelmää, jossa takakonttiin survotaan kuusi suurta matkalaukkua kera kahden täyteen ahdetun suksipussin.

Privaattikyyti Krakovasta Zakopaneen kustantaa 140 euroa, ja vajaan kahden tunnin matka taittuu iloisen jutustelun merkeissä. Vähitellen maisemat alkavat muuttua yhä lumikuorrutteisemmiksi, ja lopulta ratin äärestä kajahtaa: Welcome to Zakopane!

Ilta ehtii taittua pitkälle kurvatessamme Bellamonte Aparthoteliin; pittoreskeistä, alppityylisistä rakennuksista koostuvaan kompleksiin, josta olemme varanneet kuusihenkiselle seurueellemme kaksi vierekkäistä huoneistoa. Seuraa sydänkohtauksen riskiä akuutisti nostava tavaroiden roudaus hissittömän rakennuksen ylimpään kerrokseen. Perillä kuitenkin odottaa positiivinen yllätys: Huoneistot ovat Bookingin lupauksen mukaisesti siistejä, valoisia ja huomattavan tilavia.

Ystävällinen vastaanottovirkailija auttaa tilaamaan seurueellemme myöhäistä yöpalaa kotiovelle toimitettuna. Akuuttiin viininhimoon löytyy ratkaisu tiskin alta. It's on the house, virkailija toteaa iloisesti ojentaessaan lennossa punaviinipullon.

Tuhdin juoman ja hampurilaisaterioiden myötä olemme kaikki valmiit kaatumaan sänkyyn. Edessä on viisi intensiivistä laskupäivää - tai niin toistaiseksi luulemme..!

Ensimmäinen aamu Zakopanessa käynnistyy auringonsäteiden tahtiin. Raotan makuuhuoneen pariovia ja ihailen joka puolelle levittäytyvää, uskomattoman kaunista Tatra-vuoristoa. Intensiivisen matkapäivän jälkimainingeissa en edelleen täysin hahmota, että olemme syvällä Puolan etelässä, valmiina todelliseen rinneseikkailuun.

Hotellin taso yllättää edelleen aamiaiskattauksessa, jossa on tarjolla kaikkea mahdollista mitä voit aamuisin haluta nauttia - mukaan lukien asioita, joita et tiennyt haluavasi, kuten ärhäkän myrkynvihreitä liivateshotteja, joita paikalliset lappaavat lautasilleen kaksin käsin (emme maistaneet).

Pukeutumis- ja suksishown päätteeksi istumme lopulta taksissa kohti ensimmäistä laskettelukohdettamme Kasprowy Wierchiä. Kyseessä on yksi Tatran kuuluisimmista vuorista, joka kohoaa lähes 2000 metriä merenpinnan yläpuolelle. Rinteiltään Kasprowy on haastavan maineessa, mikä ei seurueemme intoa hidasta - päin vastoin, ylös huipulle on päästävä mahdollisimman nopeaan!

Hissilippujen ostaminen nostaa otsalle ensimmäiset hikikarpalot. Kassoille kiemurtelee eeppinen ihmisletka, ja viereinen automaatti puhuu puolaa. Lopulta bongaamme express-luukun, josta liput saa jonon ohi hieman kalliimmalla, toisin sanoen Suomen hinnoilla. Myyjä huitoo vinhasti ja suoltaa sanoja, joista en ymmärrä hevon kukkua. Ihmeen kaupalla lopulta selviää, että Kasprowyn huipulle kuljettavaan gondolihissiin pitää varata paikkaliput tietylle kellonlyömälle. Lisäodotusta paukahtaa aikatauluun 45 minuuttia. 

Hermot voisivat tässä kohtaa kiristyä, ellei lippuluukun juurelta löytyisi kojua, jossa tarjoillaan pölähtäneille turisteille muutamalla eurolla olutta ja hehkuviiniä. Otetaan rauhallisesti!, hihkuu mies kylmä huurteinen kädessä. Välijuomia tahdittaa iloinen jälleennäkeminen paikalle ilmestyneen Puola-ystävän ja hänen perheensä kanssa.

Lopulta koittaa jännityksensekainen hetki, kun astelemme sukset tanassa omalla vuorollamme massiiviseen gondoliin. 20 minuutin matka kohti vuoren huippua käynnistyy, ja hyvin pian ymmärrämme, miksi jokainen vähääkään Zakopanea tunteva on vannottanut vierailemaan Kasprowylla.

(Puhelin)kuvat eivät tee oikeutta jokaisessa ilmansuunnassa aukeavalle näkymälle. Silmiä häikii ja korvat paukkuvat hissin noustessa yhä korkeammalle jylhään vuoristoon. Ehdimme lipua ylös pieneltä ikuisuudelta tuntuvan tovin, kun kyyti pysähtyy, ja seuraa vaihto toiseen gondoliin.

Ei määränpää, vaan itse matka, mietin vielä autuaan tietämättömänä mikä huipulla odottaa...

Perillä Kasprowy Wierchin laella paukkaamme hissistä ulos juoksujalkaa - ja sokaistumme. Olemme tietoisia, että toinen vuoren huipulla sijaitsevista tuolihisseistä on hetkeä aiemmin suljettu voimakkaan tuulen vuoksi. Ilmiö on säiden armoilla paistattelevalla vuorella yleinen, eikä itsessään estä laskemista.

Edessämme avautuvaa näkyä emme kuitenkaan osanneet täysin odottaa - jos sumuun peittyvää seinää voi näyksi kutsua.

Ilma Kasprowyn laella on sanalla sanoen karmaiseva. Tuuli piiskaa kasvoihin jäistä tihkua ja sukset ovat lähteä alta puhurin voimasta. Mäen alkuosuus, luokitukseltaan musta, näyttäytyy edessä pöllyävän pumpulisena kitana, johon edellä kulkeva katoaa. 

Asemoin itseni tiukkaan v-asentoon ja haukon henkeä yrittäessäni laskea ensimmäiset metrit hallitusti. Ympärillä kuuluu ääniä, mutten näe mitään. Sukset vuoron perään lipsuvat alta ja uppoavat syvään sohjoon. Joka puolelta painavat tuulenpuuskat ovat heittää aikuisen ihmisen kumoon. Tältä näyttää ja tuntuu ei-taitavan laskijan painajainen.

Pääsemme jollain ilveellä rinnettä alas sen verran, että sakein sumu hälvenee. Saan ensimmäistä kertaa katsottua kunnolla ympärilleni. Kaikki kuusipäisestä seurueestamme ovat toistaiseksi hengissä.

Tuolihissille päästyämme uskallan varovaisesti tuulettaa. Kaikki ruumiinosat ovat yhä paikallaan! Mies kurvaa viereen naama vihreänä ja ilmoittaa vetäytyvänsä hissiaseman baariin. Seurueen kolmas aikuinen ilmoittaa päätään puistellen liittyvänsä seuraan. Omat järjenrippeeni levisivät rinteeseen, sillä en ole vielä valmis luovuttamaan. Saan suostuteltua nuorison uuteen laskuun - ja vannon ensimmäisillä metreillä uudestaan, ettei enää ikinä.

Toista kertaa huipulle noustessa tuuli yltyy lukemiin, joka saa tuolihissin heilumaan vaijeri kolisten huvipuistolaitteen lailla. Yritän säilyttää rauhallisen julkisivun mittaillessani näkymää alas rinteeseen. Tästä jos tippuu, ainakin jalat katkeavat...

Ihmismankeli on liikaa ja urheiluhenki mennyttä. Luovutamme ja siirrymme baarin puolelle, jonne Puola-ystävä perheineen on juuri ilmestynyt. Saamme tilattua lounaat pöytään kun käy ilmi, että myös toinen tuolihissi suljetaan (Kasprowyn laella on vain kaksi hissiä, ja gondolikyyti alhaalta sisältyy lippuun yhden kerran). Hartaasti odotettu lasketteluelämys = cancelled.

Vielä on kuitenkin päästävä vuorelta alas. Helpoimpana vaihtoehtona gondolihissi, mutta laskunälän poltellessa yhä päätämme tarttua 6 ja 8 kilometrin siirtymäreiteistä lyhyempään. Puola-ystävän mies vakuuttaa, että tuuli tyyntyy ja olosuhteet paranevat mitä alemmas pitkää laskua etenee. Kuin vastauksena epäröintiin aurinko pilkistää hetkeksi pilvimassan seasta. Se on vaikka sukset kainalossa konttaamalla alas, kiljun painellessani liikkeelle.

Mutta ei, konttaamiselle ei todellakaan ole tarvetta, sillä alaslasku osoittautuu jo ensimetreillä huikeaksi kokemukseksi! Kuten ohjeistus kuului, huipun jäädessä taakse pahin tuuli tyyntyy nopeasti. Sen sijaan edessämme aukeaa lumisten vuorten ja niitä hipovien pilvien reunustama loputon rinne, jota alamme laskeutua peräkanaa.

Tätä varten tänne tultiin!, hihkun äskeisen trauman täysin unohtaneena. Ajantaju katoaa, kun jokaisen kulman takaa paljastuu uusi pätkä valkoisena hohkaavaa alamäkeä. Törmäämme matkalla vain muutamiin laskijoihin, ja tuntuu, kuin koko rinne ja universumi olisivat yksin meidän. 

Loppuosuudessa reitti kulkee puiden lomassa solisevaa vuoristopuroa myötäillen, kunnes lopulta edessämme aukeaa lähtötaso gondolihissiasemineen. Hetken harkitsemme ostavamme uudet liput ylös, mutta lopulta hapoille painuneet jalat ja ylätason realiteetit päättävät puolestaan. Päivän laskut ovat tässä.

Ensimmäisen päivän käänteiden jälkeen panokset laskupäivä kakkoseen kasvavat. Säätilan jatkuessa epävakaana päätämme vaihtaa seuraavana aamuna suunnitelmaa ja suunnata Kasprowyn sijaan hotellin lähellä sijaitsevaan pienempään mäkeen, jonka nimeä en enää kuollaksenikaan muista.

Ehdimme saada hädin tuskin sukset jalkaan, kun taivaalta alkaa vihmoa vettä; ensin pieninä pisaroina, hetkeä myöhemmin sadevesisuihkua simuloivaan tahtiin. Kaikista järkyttävintä on kuitenkin mäen kunto, joka muistuttaa sulaneella mössöllä kuorrutettua reikäjuustoa. Selkä huutaa armoa ja jalat hapottavat täyskrampissa jo ensimmäisen laskun jälkeen.

Toveri puolalaiset suhaavat rinnettä maailmanlopun olosuhteissa hymy huulilla, mutta turisteilla alkaa huumori loppua. Kolmannen laskun jälkeen toteamme ääneen, ettei touhussa ole järjen hiventäkään. Nuoriso paukkaa taksilla takaisin hotellille, ja loput siirtyvät baarin puolelle.

Seuraavat kolme tuntia nautimme paikallisista, pilkkahintaisista juomista ja ruuista monot jalassa tukevasti penkillä istuen ja katsomme, kun sade piiskaa kuppilan ikkunaa. Tilanne on niin surkea, ettei lopulta voi kuin nauraa. Sitä saa mitä ei tilaa, veistelen puolalaisittain vadelmaesanssilla maustetun oluen äärellä ja kaulailen Puola-ystävääni, joka on saapunut kuppilaan seuraksemme.

Laskupäivä on jopa eilistä surkeampi, mutta tilanteen absurdius nostattaa lopulta ilmoille hilpeän vireen, joka jatkuu huikealla, ystävän koko suurelle komppaniallemme buukkaamalla illallisella. Kaatosateesta ja kaulailusta = nolla kuvaa, kolmen ruokalajin kattauksesta yksi. Varmin merkki siitä, että ilo on ollut ylimmillään!

Kolmen yön jälkeen on aika jättää Zakopane taakse ja ahtautua jälleen tila-autoon kohti noin 40 minuutin päässä sijaitsevaa Bialka Tatrzanskaa. Puola-ystävä on suositellut Bialkaa yhtenä alueen parhaina kohteina, joka koostuu kolmesta erillisestä, mutta toisiinsa kytketystä laskettelukeskuksesta nimeltään Kotelnica, Kaniowka ja Bania.

Kahden ensimmäisen laskupäivän mentyä totaalisesti penkin alle olemme ladanneet Bialkaan kovat odotukset. Ei vähiten siksi, että seuraava majoitus, suoraan Kotelnican rinteiden edessä sijaitseva rinnehuvila, on kuvien perusteella upea. 

Ajomatkan aikana pilvet alkavat väistyä ja aurinko räjähtää täyteen roihuun. Edessämme aukeaa joka puolelle jatkuva rinnekeskus, ja sen juurella jyrkän nousun päässä puisten huviloiden rivistö.

Hepulia ei laimenna edes se, ettei vuokranantaja puhu sanaakaan englantia, ja joudumme käyttämään taksikuskia puhelintulkkina päästäksemme Apartamenty Zyla -nimiseen taloon sisään. Ovien takaa aukeaa näky, joka saa kaikki nuorisoa myöten sanattomiksi.

Alkumykistystä seuraa kaoottinen tuokio, jossa kuusi henkeä juoksee asuntoa eestaas, availee ovia ja parvekelaseja, herraisä täällä on maailman pehmein sohva ja kattoikkunat ja megasängyt ja näkymät rinteeseen jokaisesta huoneesta, kaikki kuin sisustuslehdestä vessoja ja siivouskomeroa myöten. Jostain ilmestyy kylmä kuohuva, korkki sanoo poks, ja hetkeä myöhemmin skoolaamme terassilla auringolle, elämälle ja neljännelle lomapäivälle, jossa mikään ei voi enää mennä pieleen!

Alkukaaoksesta toettuamme lompsimme sukset kainalossa lähimpään Kotelnican rinteeseen ja ostamme kolmen päivän Tatry Super Ski -passit, jotka käyvät kaikkiin alueen rinteisiin. Tuolihissien luona odottaa reissun viimeinen jäätävä yllätys: emme ole liikkeellä yksin.

Paikalle on saapunut iloksemme koko Puola. En ole kuuna päivänä todistanut vastaavia ihmismassoja laskettelurinteessä. Talviurheilijoita punkeaa rinnalle edestä, takaa ja sivuviistosta. Pikaisen oppimäärän perusteella jonottaminen ei lukeudu kansakunnan vahvuuksiin. Pienikin avautuva rakonen täyttyy sadasosasekunnissa eteen kiilaavasta hiihtäjästä. 

Kaiken kokemamme jälkeen ei voi kuin nauraa ja punnertaa sekaan. Ryysis helpottaa aivan varmasti ylhäällä, lausun ikuisena optimistina...

Reilun puolen tunnin tuskaisen jonotuksen päätteeksi istumme vihdoin tukevasti tuolihississä, joka Kasprowyn mankelin vastapainoksi lipuu kohti huippua tasaisen varmasti. Silmät ovat sokaistua laseihinkin verhottuna auringon hohkatessa kirkkaalta taivaalta. Lämpö tuntuu luissa ja ytimissä - ensimmäinen seurueesta aukoo jo takkiaan.

Ei mene kauaa, kun nuoriso on kurvannut omille teilleen aikuisjaoston yrittäessä yhä hahmottaa rinnekompleksin mittasuhteita. Alamme ottaa tilannetta haltuun suhaamalla mäkiä alas yksitellen. Rinteet ovat paikoin yhä mössöisiä, mutta kahteen edeltävään laskupäivään suhteutettuna olemme saapuneet paratiisiin.

Pian käy ilmi, että Puolassa ei taukopaikoissa säästellä. Lähes jokaisen nyppylän varrella on vähintään yksi, ellei useampi kuppila. Hintataso on myös rinteessä naurettavan alhainen. Tilaamme pöydät notkolleen vadelmaoluita ja liköörikaakaoita, hampurilaisia, kebabrullia, pieniä grillattuja juustoja ja vastaleivottuja omenatorttuja. Rahaa on!, hihkun iloisesti kaivaessani taskusta ryppyisiä zlotyja kuitatakseni jälleen yhden pilkkahintaisen laskun.

Ensimmäinen laskupäivä soljuu siivillä, eikä tunnelmasta ole saada kyllikseen. Puola-ystävän liityttyä seuraan painelemme letkana pitkin poikin Bialkan rinteitä. Aurinko alkaa painua mailleen, kun vihdoin maltamme lompsia takaisin kämpille, jossa ilta jatkuu spontaanin pizzakattauksen ja after skin merkeissä.

Seuraavana aamuna heräämme jälleen lempeiden auringonsäteiden saattelemana. Tätä on luvassa vielä seuraavat kaksi päivää, eikä aikaa ole hukattavaksi!

Puola-seurueen liityttyä jälleen remmiin päätämme ottaa kompleksin haltuun koko komeudessaan. Lähdemme laskemaan niin pitkälle kuin siirtymäreitit antavat myöten. Välietapilla jonot kasvavat jälleen sietokyvyn rajoille, mutta ratkaisemme ongelman suksimalla yhä syvemmälle resortin uumeniin, kunnes Kotelnica jää taakse ja vaihtuu Kaniowkaan.

Risteilemme rinteestä toiseen, väistelemme mössöä ja ihmismassoja parhaamme mukaan, ja pysähdymme tämän tästä taukopaikoille janojuomalle ja päivää paistattelemaan. Olo on sietämättömän keveä ja vuoriston reunustama maailma mykistävän kaunis.

Kaksi viimeistä laskupäivää sekoittuvat toisiinsa iloisena sekamelskana. Nuoriso kiitää menemään tilaisuuden tullen keskenään, aikuiset ajautuvat tämän tästä terassille, rankkaa on..! Kielitaidon puute aiheuttaa huvittavia ja vähemmän huvittavia tilanteita, mutta lopulta pöytään läikähtää aina jotain. 

Viimeisen laskun ollessa käsillä en malttaisi päästää irti. Pysähdyn vielä kerran rinteen laelle ja annan katseen kiertää ympärilläni. Hiki valuu norona selkää pitkin, mutta juuri nyt olen väkevän onnellinen.

Laittaessamme suksia vastahakoisesti pakettiin kukaan ei vielä osaa aavistaa, että loman todellinen huipentuma on yhä edessä. Olemme varanneet viimeisen illan ohjelmanumeroksi vierailun termisistä lähteistään kuuluisassa Terma Bania -kylpylässä. Kyseessä on valtava kylpyläkompleksi, jonka 34-38 -asteinen vesi sisältää runsaasti ihoa ja kehoa helliviä mineraaleja.

Turistitunnelma nousee käsinkosketeltavaksi heti kassojen jälkeen: eikö kylpylässä todellakaan ole miesten ja naisten puolia erikseen..? On vain pieni koppi, johon kukin kävelee vaatteet päällä, ja hetkeä myöhemmin putkahtaa toiselta puolelta ulos uima-asussa.

Seuraamme toimitusta tovin sanattomina, kunnes lopulta uskaltaudumme ystävän kanssa koppiin yhteistuumin. Seuraa hysteerinen tuokio, jossa kaksi nauruun tikahtuvaa rouvaa yrittää vääntäytyä uimapukuihin metri kertaa metri tilassa, samalla miettien millä hemmetillä ovet saa lukkoon, ja astuuko jostain yllättäen Igor sisään. Ohjeet toki löytyvät - puolaksi.

Lopulta onnistumme kuin onnistummekin vääntäytymään toiselle puolelle, survomaan kassimme lukollisiin kaappeihin, ja lopulta löytämään tiemme suihkujen kautta allasalueelle.

Hämmästys on käsinkosketeltava, kun edessä aukeaa kuumana höyryävä allaskompleksi vesiliukumäkineen, aurinkotuoleineen ja baareineen. Teinit katoavat salamana kulman taakse. Hei täältä pääsee uloskin, kiljun kauhoessani massojen seassa eteenpäin.

Kylpylän jujuksi paljastuu mittava ulko-osasto, joka levittäytyy rakennuksen laitaa pitkin useaan eri suuntaan. Vesi on huumaavan lämmintä ja ilma kirpakkaa, mikä luo kylpemiseen huikean kontrastin. Heittäydymme laitaa vasten ja hengitämme syvään mineraalihöyryjä - kunnes ystävä huomaa altaiden jatkuvan edelleen kulman takana.

Päädymme aikuisille suunnatulle Relax-alueelle, jossa meno yltyy eppiseksi. Pipopäiset tarjoilijat ojentavat drinkkejä vedestä kurkottaville kylpijöille. Höyry hohkaa värivalojen loisteessa ja musiikki tärisyttää koko kompleksia. Altaassa skoolataan, tanssitaan, pussaillaan ja ilmeisesti myös nukutaan. Kuuma vesi hellii laskemisesta kipeää kroppaa. Tekee mieli vajota hiljaa pohjaan ja antaa virran viedä.

Kokemus tulee täysin puun takaa ja lyö jokaisen ällikällä. Lillumme kylvyssä lopulta yli sallitun ajan ja maksamme iloisesti sen ylittämisestä seuraavan muutamien eurojen sakkomaksun. One more prosecco!, hihkun tarjoilijalle kauhoessani vielä kertaalleen kohti tiskiä.

Kuumavesikooma tekee tehtävänsä: illan päätteeksi kaikki ovat valmiita kaatumaan suorin jaloin sänkyyn. Seuraavan aamun herätys koittaa varhain kyydin saapuessa noutamaan seuruettamme kohti Krakovaa, jossa vietämme vielä kaksi päivää ja yhden yön.

Oliko Zakopane lopulta kaiken arvoinen? Jälkeenpäin on helppo todeta, että ehdottomasti oli. Kaikkine huonoine tuureineen ja sekoiluineen muistoihin jäi hauskista hauskin hiihtoloma, kiitos ennen kaikkea mahtavan seuran, uusien kokemusten ja mieltä lämmittävän hintatason. Luksustason rinteitä vaativalle en kohdetta suosittele, mutta seikkailua kaipaavalle ehdottomasti kerran elämässä, kuten itse matkaan asennoiduimme.

Hiihtoloman 2024 ensimmäiset mietinnät ovat jo hautumassa, mutta sitä ennen ehtii tapahtua monenlaista...