Tallinna might be a good idea

Tämä ei voi olla totta. Kello on puoli kuusi lauantaiaamuna, kun herätyskello pärähtää käyntiin korviahuumaavalla taajuudella.

On aika kesän toisen reissun, pohjalla neljä tuntia heikkoa unta. Tekee mieli vetää peitto korviin ja unohtaa koko älynväläys kiikuttaa Härski vaimoineen Viron pääkaupunkiin jo valmiiksi liian lyhyen Suomi-loman alkajaisiksi.

Laivalle!! Kaksi sekunnissa piristynyttä lasta hyppää pommilla sänkyyn ja alkaa takoa päätäni. Vaadin hiljaisuutta, vaadin kahvia ja uudet silmät.

Autosaattueemme lipuu sisään Silja Europaan tasan kello seitsemältä. Puhekykyni palaa toimintaan aamiaisbuffetkattauksessa päästessäni kanannahkapullien, tirisevien pekonien ja maksapasteijan (kyllä, tämä on laivalla parasta) hellään huomaan. Tallinnaa ei perinteisesti lasketa ulkomaanmatkaksi, mutta ehkä tämä vielä iloksi muuttuu.

Vähitellen käy ilmi, että aiemmin toisaalla seilannut Europa on astetta perustallinnanlaivaa tasokkaampi. Aamiaisesta on kulunut hädin tuskin tunti, kun olemme ehtineet törsätä tax freessä, leikkauttaa kuopuksen tukan, tunkemaan kaikki liikenevät eurot pelikoneisiin, sekoilemaan lasten leikkihuoneessa (jopa cool 9vee taantuu hetkeksi) sekä paistattelemaan puolipilvistä päivää laivan kannella.

Tunnin normaalia hitaampi matka kuluu yllättävän nopeasti. Perillä hurautamme viidessä minuutissa vanhankaupungin ytimessä sijaitsevaan hotelliimme. Huokaisemme ihastuksesta. Taanilinna on juuri niin suloinen kuin kuvat antoivat ymmärtää.

Huoneen luovutukseen on vielä kaksi tuntia, joten päivä starttaa kaupunkikierroksella. Härskin edellisestä Tallinnan-matkasta on kulunut huikeat 20 vuotta. "Ihan kuin Saksassa", kuuluu ensimmäinen tilannearvio. 

Joskaan minä en kuule mitään. Talojen rakastaminen on vienyt huomion. Jokaisella kaunottarella on asiaa.

Talobongaus on aina yhtä ihanaa - ja katkeransuloista. Jokainen mintunvihreä kivitalo, jossa en asu, on suuri maailmanluokan vääryys.

Raatihuoneentorilla otamme turistihintaisen juomatauon näkymien vuoksi. Jääkylmä prosecco kuplii suussa. Nuorin matkamies sammuu pöytään sillä aikaa kun väittelemme, soveltuuko keskiaikainen kidutusmuseo lapsille. 

Tilanne vaatii lepotauon majoituslaitoksessamme, jossa check in on sopivasti alkanut. Huone on pieni, mutta hotelli sisältä ulkokuoren lailla ihastuttavan persoonallinen vanhoine kiviseinineen ja kattoparruineen. Hotelliin majoittuminen laukaisee minimatkustajilla kerta toisensa jälkeen hepulireaktion, jonka muistan itse lapsuuteni matkoilta. Väsymys on tipotiessään.

Nopean neuvottelun myötä päätämme palata alkuperäiseen suunnitelmaan: Patarein entiseen vankilaan, joka on kuuleman mukaan vielä hetken auki yleisölle. Kalamajassa sijaitseva laitos tarjoaa esittelyn mukaan "karun katsauksen Viron ja Venäjän lähihistoriaan", ja paikka on kerännyt ristiriitaista palautetta. Osa on kehunut kiehtovana ja erilaisena vierailukohteena, osa ilmoittanut kokeneensa ahdistusta oikean, olosuhteiltaan huomattavan karun vankilan hylätyillä käytävillä.

Olemme miettineet asiaa jo Suomessa ja lopulta todenneet, että tunnemme omat lapsemme. Vankila on heille ainoastaan jännä paikka, jonka tarinan voimme vanhempina itse jakaa haluamallamme tavalla. Patareihin tehdään myös opastettuja kierroksia, mutta kuten sanottua, haluamme itse säädellä, mitä lapsille paikasta kerrotaan.

Naurettavalla kolmen euron sisäänpääsyllä vankilan ovet avautuvat vapaaseen tutkiskeluun. Pojat tärisevät jännityksestä.

Astumme sisään hämärään eteiseen ja kiipeämme portaat ensimmäiseen kerrokseen. Aika pysähtyy totaalisesti. Joka puolella on hiljaista turistien satunnaisia askelia lukuun ottamatta. Ilmassa leijailee pölyhiukkasia ja vieno homeen katku. Kurkkaamme ensimmäiseen huoneeseen.

Kyllä, täällä on oikeasti asunut ihmisiä. Ei, tämä ei ole hotelli, näetkö kalterit ikkunassa. Ei, sinä et joudu vankilaan, kun elät kunnollista elämää. Kyllä, siinä on jonkun vanhat kengät ja pusakka, ei saa koskea.

Pojat astelevat varovasti hylätyn rojun seassa. Lasten kysymykset ovat loogisia, ja niihin vastataan suoraan mutta asiaa paisuttelematta. Innostus kasvaa huone huoneelta.

Kyllä, tämä oli sairaala. Totta kai vankejakin hoidettiin, jos he sairastuivat. (Ruostunut tuoli tuo mieleen kidutuspenkin, joskin pidän ajatuksen omanani).

Lievästä epätodellisesta tunnelmasta huolimatta Patarei ei ole mielestäni lainkaan ahdistava, kiehtova senkin edestä. Paikat ovat jämähtäneet menneisyyden tilaan kuten vanhoissa tieteiselokuvissa. Räpsin kuvia minkä ehdin, joka puolella on mielenkiintoisia tekstuureja ja tarinoita.

Kierrämme vielä piha-alueen, jossa vangit ulkoilivat hädin tuskin 3X3-metrisissä kävelykopeissa. Suomen vankilat ovat tähän verrattuna luksushotelleja, pyörii mielessä.

Kierroksen päätteeksi siirrymme vankilan toiselle puolelle merenrantaan pystytettyyn kahvilaan jälkipuimaan kokemusta. Joskin lapsia kiinnostaa enemmän suolapähkinäkulho ja kirmailu rantahietikolla.

Varsinaiseksi lapsiperhekohteeksi Patareita en ehkä lähtisi suosittelemaan, mutta kuten sanottua, oman jälkikasvun sielunelämän huomioon ottaen mahtava elämys, jollaista ei aivan heti tule vastaan. Mutta mene nopeasti, paikka sulkeutuu kuuleman mukaan yleisöltä pian!

Palaamme hotellille vaihtamaan vaatteet, nappaamaan loput seurueesta kyytiin ja taksilla takaisin Kalamajaan. Viime tingassa säädetty illallisvaraus osoittautui haastavaksi, joten päädyimme takavuosien suosikkiin F-hooneen. 

Paikassa on yhä charminsa, mutta ruoan taso harmillisesti vaihtelee. Tällä kertaa alkupalat (tartar vodkanaukulla ja grillattu vuohenjuusto) ovat täydelliset ja pääruoka (päivän kala) toisella maistuva, toisella ylikypsä. Tunnelman ja hintatason huomioon ottaen (kuuden hengen illalliset ruokajuomineen satasella) poistumme kahta tuntia myöhemmin joka tapauksessa tyytyväisinä viilenevään iltaan.

Eläkeläismatkaajien vetäytyessä yöpuulle Freebirdin bilejaosto päättää vielä jatkaa iltaa hetken Tallinnan kattojen yllä. Pojille "jälkiruoka pilvenpiirtäjässä" on jälleen yksi elämys, joka otetaan riemulla vastaan.

Radisson Blun kattokerroksessa eteen tulee kuitenkin tenkkapoo: koko ravintola on varattu yksityistilaisuuteen. Ovimies suosittelee vaihtoehdoksi läheistä Swisotellia.

Olen kuullut paikasta, mutta tajuan vasta perillä, miksi hotelli on kaikkien kehujen arvoinen. Näkymät 30. kerroksen Horisont-baarista ovat huumaavat.

Ihailemme puolisen tuntia maisemia. Taivas värjäytyy punaiseksi, kun lopulta astelemme takaisin hotellille.

Matkan loppumetreillä tajuan, että Tallinnan ongelma on ehkä omalla kohdallani sittenkin päivämatkakulttuuri, joka on kaikessa helppoudessaan hyvin väsyttävä. Asetelma muuttuu täysin, kun kaupunkiin jää suosiolla yöksi. Aikaa jää huomattavasti enemmän tutkia paikkoja uudesta näkökulmasta, kuten Patarei todisti.

Paluumatkalla seuraavana päivänä taivas repeää aurinkoon. Istumme laivan kannella seuraamassa, kun eteläinen naapuri vetäytyy vähitellen horisonttiin. Härski on saanut vanhalta työtoveriltaan kutsun uudelle, pidempikestoisemmalle visiitille. Tallinna on tehnyt pitkän tauon jälkeen uuden vaikutuksen. 

Ensi kerralla lupaan niellä ennakkoluuloni alkuunsa. Minilomalle ah niin tuttuun ja turvalliseen, miksi ei? Pikkujoulukausi lähestyy...