Eeppisten maisemien ja hauskanpidon äärellä: Kroatia part 1

Hyvää juhannusta! Vallitseva tunnetila on epätodellinen. Emme istu kokovartalokohmeessa toppatakit ja karvalakit tanassa veneen kajuutassa, vaan Helsinki-Vantaan odotusaulassa lierihatut otsalla keikkuen. Yksi monista lempijuhlistani vietetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa kaukomailla takuuvarman lämmön ympäröimänä. Norwegian liittyy mukaan matkariemuun starttaamalla kohti kiitorataa täsmälleen aikataulun mukaisesti kello 9 aamulla. Kroatia, tuo Etelä-Euroopan alati suosiotaan kasvattava aurinkoparatiisi, on enää kivenheiton päässä!

Koneen laskeutuessa häikäisevään Splitiin perhe Freebird ei ole pysyä penkeissään. Seuraa kahden aiemman perheroadtripin myötä huippuun hiottu kohteeseensaapumisstrategia: minä ja lapset jäämme odottamaan laukkuja miehen sännätessä autonvuokrausjonoon. Letka on kasvanut kymmenmetriseksi siinä vaiheessa, kun kipitämme upgreidattu diili ja avain kourassa kohti parkkipaikkaa. Puhelimen chatti huutaa punaisella naapurien, ensimmäisen viikon matkaseuralaisten koodatessa sijaintiaan. Hetkeä myöhemmin koordinaatit ohjaavat navigaattorin (automatkalla must varuste) reilun puolen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevalle rannalle.

Kroatian kuuluisat maisemat ottavat ensikertalaiset syleilyynsä kättelyssä. Pää nykii hallitsemattomasti huumaavan vuoristomaiseman ja kuskin puoleisten kristallinkirkkaiden merenrantatyrskyjen välillä. Veneiden letka lipuu pitkin rantaviivaa, jokaisen niemen takaa paljastuu pittoreski pikkukylä mukulakivirantoineen. Näkymä on järkyttävän kaunis ja vetää hiljaiseksi jopa takapenkin.

Perillä autuas rauha vaihtuu möykkähepuliin kohdatessamme puolipukeiset naapurit. Kolmas yhteinen etelänmatka tällä kokoonpanolla on virallisesti startannut ja tunnelma on sen mukainen. Lapset säntäävät veteen snorkkeleineen, ja sillä aikaa polttavan kuumalla rannalla kumotaan kuohuvaa muovimukiin ja aurinkorasvaa kalvakkaan nahkaan. Pyydän vienosti vierellä paistattelevan perheen leiristä tuijottavaa jättimäistä flamingouimarengasta lainaksi, ja hetkeä myöhemmin lintuparka joutuu poseeraamaan epäilyttävissä rantakuvissa. Juhannusboogie kroatialaisittain, life is good!!

Joitakin tunteja myöhemmin huomaamme, että ensimmäisen illan majoitus on vapautumassa. Ajamme letkassa takaisin kohti kaupunkia ja löydämme oikean kadun sukkelaan. Sata neliötä Splitin keskustassa edustaa siistiä perusasumista, joskin upeat paikat odottavat vielä nurkan takana. Nakkaamme kamat sisään ja lähdemme kaupungille juhannusaterialle. Moni on parjannut Kroatiaa etukäteen kalliiksi, mutta ensimmäisen illallisen lasku, noin sata euroa kahdeksalta hengeltä kaikkine juomineen ja hörpäkkeineen, on mielestäni varsin kohtuullinen.

Tässä välissä saanen huomauttaa, että ollaan hra Freebirdin kanssa oltu tasan 15 vuotta! <3

Ravintolasta matka jatkuu pikkukujien läpi kohti rantabulevardia, jossa käyskentelee seuranamme tuhatkunta kanssaturistia. Suomen kieleltä ei voi välttyä. Split on epäilemättä kaunis, mutta ei tunnu eroavan nopean tarkastelun myötä merkittävästi muista etelän turistirantakohteista. Nautimme jälkiruoat rantabaarissa ja toteamme yksissä tuumin, että todellinen paratiisi aukeaa seuraavana päivänä, kun villa vapautuu.

Huomenta! Päivä on koittanut! Heittelemme kamat kasaan ennätysvauhtiin ja starttaamme ruokakaupan kautta kohti vuoristoa. Villaa on fiilistelty yli puoli vuotta, ja jännitys kasvaa huippuunsa noustessamme alati kapenevaa ja jyrkkenevää vuoristotietä ylöspäin. Mielessä käy äkkijyrkän kallion reunalla taiteillessa, millä ihmeellä vastaantulevaa väistetään. 

Pelko vaihtuu silmittömään ihastukseen saapuessamme lopulta perille. Korkealla vuoren laella kohoaa jykevän kaunis, kaksikerroksinen villa DonDan, jonka olemme vuokranneet viikoksi luotettavaksi tiedetyn Interhomen kautta hintaan (noin) 1500 euroa. Kahden makuuhuoneen, keittiön ja hillittömän, siis täysin hillittömän näköalan käsittävä suuri terassiparveke on meidän, alakerran kooltaan hieman suurempi kompleksi naapurien. Kahta päällekkäistä asuntoa yhdistää tilava allasalue, joka on livenä vielä kauniimpi kuin kuvissa. Vanne pään ympärillä hellittää, tekee mieli hieman itkeä tirauttaa. Tällä kertaa meni nappiin!!

Pihamaalta kantautuu loiskis, kun neljä onnesta soikeaa pikkupoikaa sukeltaa altaaseen.

Varsinaisen luksuksen äärellä emme ole, mutta se ei ole perhelomalla tarkoituskaan. Hintalaatusuhteeltaan villamme on erinomainen, kaikki on siistiä ja toimivaa, ja moni yksityiskohta on livenä vielä ihastuttavampi kuin kuvissa. Erilliset kämpät antavat tarvittaessa mahdollisuuden omaan rauhaan, ja samalla lapset saavat kirmata alueella mielin määrin.

Ensimmäinen päivä sujuu euforian vallassa allasalueella nahkaa kärtsätessä (herkkähipiäinen kuopuksemme on suojattu erityisen järeästi, kuvasta puuttuu huikea doityourself-uimakommandopipo). Iltaa kohden miehet virittävät yläkerran ulkogrillin toimintaan. Pitkän terassipöydän ääreen mahtuu koko möykkäseurue. Liha tirisee, viiniä kaadetaan, maisema hyökyy päälle edestä ja takaa, ja keskustelun taso on sykähdyttävä. Epätodellinen tunne valtaa jälleen mielen. Täällä me nyt istumme, Kroatian lempeässä illassa hartaasti odotetun loman ensimetreillä. Kaikki on niin hyvin kuin ihmisellä voi olla.

Viikko villassa soljuu letkeään tahtiin vaihdellen täsmäiskutoiminnan ja puhtaan chillaamisen välillä. Ensimmäisten päivien retki lähirantaan tuo mukavaa vaihtelua, joskin kaikki ovat yksimielisiä siitä, että poolilla on parasta. Pikkukivet, nuo teräväkärkiset pirulaiset, ovat ainoa paikallinen hiekan muoto. Uimakenkien hankkimista suositellaan merisiilien vuoksi, mutta kokemuksemme mukaan siilit viihtyvät syvemmässä vedessä. Kengistä on kuitenkin hyötyä rantakivillä tepastellessa. Ja vesi itse, se on juuri niin huumaavan kirkasta kuin puhutaan!

Rantaravintolassa on mukavaa, mutta poolilla tekemistä riittää niin isoille kuin pienille vauvoille.

Muutaman päivän täyslevon voimaannuttamana päätämme lähteä oman perheen kesken päiväretkelle kansallispuisto Krkaan, jossa naapurit ehtivät ennen saapumistamme jo vierailla. Matka taittuu autolla maksullista (huimat neljä euroa) moottoritietä pitkin reilussa tunnissa. 

Krka on erittäin suosittu nähtävyys, ja puiston päiväkävijämääriä rajoitetaan tätä nykyä. Olemme paikalla hieman ennen puoltapäivää, jolloin sisään mahtuu vielä hyvin. Liput (yhteensä 380 kunaa eli noin 50 euroa) on pilkkahinta elämyksestä, jonka tällä rahalla saa. Paikka on organisoitu ruuhkista huolimatta yllättävän hyvin. Autot jätetään ilmaisille parkkipaikoille, joista bussit kuljettavat turisteja tauotta jälleen yhtä huumaavan jyrkkää vuoristotietä pitkin alas kohti puistoaluetta. Perillä sukellamme kiireen vilkkaa ympärille kaartuvien puiden sekaan, joiden alla kulkee kahden kilometrin mittainen kävelyreitti pitkospuita pitkin.

Näkymät reitin varrelta ovat kuin sadussa. Vesi on kristallinkirkasta, ja se ympäröi patikoijia joka puolelta. Lapset bongaaavat riemuhepuleissa lukuisat kalaparvet, jotka lilluvat turistien iloksi virtauspaikkojen kohdilla.

Noin puolessavälissä reittiä eteemme aukeaa näkymä, jolle upeinkaan postikortti ei tee oikeutta. Alueen kuuluisa vesiputous vangitsee katseen, kunnes vierestä kajahtaa uimaan! Auta armias, jos uikkarit tässä kohtaa unohtuvat matkasta. Putouksessa polskiminen on nimittäin elämys, jollaista ei aivan heti tule vastaan. Vesi on mukavan kirpakkaa ja pohja huomattavan kivikkoinen (uimakengät!), mutta nämä pikkuseikat eivät tunnu uimareita häiritsevän. Luovimme tiemme voimakasta virtausta vastaan niin lähelle putousta kuin turvaköysi antaa myöten. Vettä menee nenään, lapset kiljuvat onnesta. Kokemus painuu heittämällä unohtamattomien muistojen laariin.

Takaisin villalla päätämme skipata ruokarituaalit ja sen sijaan testata oman kotikylämme kehuttua joenvarsiravintolaa, jonka bongasimme jo Suomesta käsin TripAdvisorista. Kahdeksanpäinen seurueemme karauttaa peräkanaa mäkeä alas kylille, josta ravintola nopeasti löytyy. Kävelymatkan aikana parkkipaikalta muonituslaitokseen ehtii rakastaa hetken verran vanhoja rähjätaloja <3

Olemme iltaseitsemältä ensimmäiset ja ainoat asiakkaat. Lapset pelaavat varman päälle tilaamalla pizzat, rouville tonnikalafilettä ja valkoviiniä, herroille yhteinen lihamättölautanen. Lopputulemana viimeiseksi mainitut syövät itsensä tainnoksiin, rouvien kala on ylikypsä, ja lasten pizzojen jämiä kinutaan joka puolelta pöytää. Ruoansulattelukävelyllä joenrantaa pitkin päädymme epäilyttävän tutun näköisen ravintolan pihaan. Hetken hölmistynyt tuijotus ja repeäminen: mitä hemmettiä, tänne meidän piti tulla! En muista enää sen enempää asioimamme ravintolan kuin oikean versionkaan nimeä, joten jääköön suositukset tällä haavaa sikseen. Aina ei voi onnistua, kuten päivän päätteeksi napatut perhekuvat todistavat.

Villaviikon toiselle retkelle suuntaamme koko reissuseurueen voimin. Hengästyttävän kaunis Bracin saari mainitaan jokaisessa Splitistä kertovan artikkelin yhteydessä, sinne siis! Naapuri saa ostettua erinäisen säädön päätteeksi lauttaliput ja autopaikat kahdeksalle hengelle Jadrolinija-nimiseltä laivayhtiöltä, reilu sata euroa per perhe. Rähmää kaivetaan silmistä urakalla, kun lautalla on oltava tunti ennen lähtöä aamukahdeksalta. Laivan nytkähtäessä liikkeelle aamukiukku katoaa. Meri, Freebirdin lempielementti, ei petä koskaan <3

Matka häikäisevän aurinkoisilla laineilla taittuu vajaassa tunnissa ja laivasta poistuminen hoituu sekin sukkelaan. Perillä edessä on vielä toinen tunti ajomatkaa saaren toiselle puolelle kohti Bolin kylää ja sen kupeessa sijaisevaa kuuluisaa Zlatni Rat -rantaa.

Hyvin pian käy ilmi, että ajatuksena pitkältä tuntuva, kiemuraisia vuoristoteitä myötäilevä ajomatka on kaiken vaivannäön arvoinen.

Kysymys leijuu ilmassa sanattomana: Miksi emme tulleet alun perin tänne?

Tunne vahvistuu saapuessamme perille Boliin. Rantaviivalle rakennettu pikkukylä on kuin herkullinen karkki, joka hehkuu kaikissa määriteltävissä olevissa turkoosin sävyissä. Jos Splitin rantaviiva on kaunis, täällä painitaan aivan omalla tasolla. Nappaamme kasvavan hepulin vallassa kaupasta lounaseväät, karautamme Zlatni Ratiin, ja hetkeä myöhemmin näkymä aukeaa edessämme.

Maineikas, yläilmoista kultaisena sarvena näyttäytyvä ranta on tupaten täynnä turisteja kuten olettaa saattaa, mutta emme anna sivuseikan häiritä, vaan pystytämme leirin aivan rantaviivan tuntumaan. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta rentoutuessamme joka suunnasta levittäytyvän postikorttimaiseman äärellä. Rantaelämään kaksijakoisesti suhtautuvan jälkikasvun kestävyyttä edistetään maksullisilla huvituksilla.

Palaamme ikimuistoisen rantapäivän jälkihöyryissä takaisin Bolin kylään, jossa eteeni kannetaan pittoreskeissä olosuhteissa elämäni karmeinta pizzaa sekä vastapäätä pöytää totaalisen mautonta pastaa. Kyseessä on onneksi toinen ja viimeinen kerta, kun saan huonoa ruokaa tällä matkalla. Tilanteen pelastaa aivan pöytämme eteen parkkeerattu hulppea katamaraani, jollaisella olen haaveillut seilaavani pitkin Välimerta jo usean vuoden ajan. Yhtäkkiä jotakin kirkkaan pinkkiä välkkyy silmäkulmassa. Flamigohan se - ensimmäiseltä päivältä tuttu jättimäinen puhallettava siivekäs, joka tuijottaa intensiivisesti jahdin kannelta! Jos tämä ei ole enne, ei ole mikään. Paluumatkalle mantereelle starttaan vuorenvarmana siitä, ettei tämä ollut saaren osalta vielä tässä.

Viimeiset päivät villassa sujuvat hyväksi todettua rutiinia toistaen haikeuden hiipiessä pintaan: Verkkaisesti ylös, vahvat aamukahvit terassilla, uimaan, lounasta pitkän pöydän äärellä, päiväsiesta (ja nuorison lanitustauko), uusi luku lomadekkaria, takaisin uimaan, hyppykilpailut ja velipojan ansiokasta härnäämistä, aurinkotuoliin ja kas, takaisin uimaan.

Viimeisen päivän aamua ei voi paeta. On aika siivota jäljet, pakata laukut ja sanoa hyvästit kavereille ja lyhyessä ajassa rakkaaksi muodostuneelle talolle. Jälkimmäisestä ei voi vannoa, näemmekö enää koskaan, mutta tunteen kanssa on matkustaessa opittava elämään.

Sillä road trip jatkuu... Tulossa part 2!