Villasta lähdön haikeus haihtuu ensimmäisen viiden minuutin aikana. Road tripissä parasta on juurikin seikkailun tunne - moottoritie on kuuma, ja sen päässä odottaa jälleen yksi uusi aarre löytäjäänsä!
Joskaan emme ole tarkkaan ottaen moottoritiellä, vaan vuoristoreitillä, jota mitkään tunnetut ylisanat eivät riitä kuvaamaan. Tajuamme vähitellen, ettemme ole nähneet vielä mitään. Ympärillemme levittäytyvä maiseman ilotulitus on kuin eeppisestä suurelokuvasta. En kykene ottamaan yhden yhtä kuvaa, vaan keskityn ahmimaan näkymää luoviessamme alas kiemurtelevaa serpentiinitietä. Tämä ei ole todellista, paitsi että sitä se on.
Vuoriston vaihtuessa rantatieksi tunnelma muuttuu entistä jännittyneemmäksi. Olemme matkalla kohti Makarskan rivierana tunnettua rannikkokaistaletta, joka on huhujen mukaan saariston ohella parasta Kroatiaa. Vähitellen rannan puoleisella kaistaleella alkaa tapahtua, kun mutkien takaa putkahtaa esiin toinen toistaan viehättävämpiä pikkukyliä. Jokaisen sisäänkäynti on koristeltu nimikyltillä ja kylän sloganilla, jotka suoltavat ilmoille lupauksen niin auringosta, hyvästä fiiliksestä kuin parhaista rannoistakin. Brela, Baska Voda (hih), suurin keskittymä Makarska, Tucepi, Podgora (voi kyllä, haluan jäädä jokaiseen) ja vihdoin oma pikkuruinen kaunottaremme, Drasnice!
Kaarramme alas päätieltä kohti kylää ja päädymme suoraan seuraavan majoituslaitoksemme, Beach Hotellin eteen.
Hotelli on aivan meren rannalla kuten nimi antaa ymmärtää, joskin oma majoituksemme hieman ylempänä kukkulalla bungalovissa. Ystävällinen vastaanottovirkailija saattaa meidät huoneeseemme, joka on juuri niin kompakti kuin varatessa uumoilin: Neljä sänkyä, pöytä, pikkuruinen keittonurkkaus sekä terassi meditatiivisin merinäkymin.
Nyt ollaan perhematkailun ytimessä! Tilaa ei ole juuri nimeksikään, on pakko kohdata toveri, ottaa kainaloon ja katsoa silmiin. Juuri tätä halusin, muutaman päivän supertiivistä yhdessäoloa arjen kaaoksen vastapainoksi. We can do this.
Miehen toivuttua hienoisesta järkytyksestä lähdemme kylälle etsimään ruokaa. Mieli muuttuu rantaraitin kapeita kujia tepastellessa salamannopeasti. Paikka on kuin minikokoinen nukkekoti, verkkaiseen rytmiin hengittävä rantaparatiisi, jossa mukulakivet, ränsistyneet talokaunottaret ja minikukkaruukut vieri vieressä kohtaavat majesteettisesti taustalla kohoavan vuoriston.
Kymmenessä minuutissa olemme talsineet alati kasvavan ihastuksen vallassa kylän toiseen päähän, josta löydämme viehättävän merenrantaravintolan. Pilvinen taivas repeää aurinkoon, pöytään kannetaan jääkylmää juotavaa ja laineet lyövät jalkojen juuressa - ja kaikkien yllätykseksi pahasti kalakammoinen esikoinen rakastuu mustekalarenkaisiin. Nauramme vedet silmissä lasten tarinoille, valkoinen kissa luikahtaa pöydän alta, tekee mieli syleillä koko maailmaa.
Päivän taittuessa vauhdilla iltaa kohden päätämme lähteä köpöttelemään bungalovimme takaa kulkevaa soratietä, jonka vastaanottovirkailija vinkkasi johtavan suoraan seuraavaan kylään. Sattumoisin miehen pomo vaimoineen majailee kyseisessä Igranessa.
Olen ehtinyt könytä reippaasti edellä astelevan miesväen perässä noin puoli tuntia heppoisissa sandaaleissani, kun mielessä käy, pitäisikö kääntyä takaisin. Vaan ei, puhelin näyttää kylän aukenevan seuraavan niemennotkelman takaa. Tuijotan silmä tarkkana tietä reunustavaa pusikkoa kärmesten ja muiden villieläinten varalta. Niin paljon ei toki pelota, etteikö pikku selfietä...
45 minuuttia myöhemmin olemme vihdoin perillä. Kohtaamme naapurikyläläiset rantabaarissa nesteytyksen merkeissä ja vaihdamme kokemuksia juuri maahan saapuneiden kanssa. Aikuiset viihtyisivät pittoreskissa rantabaarissa pidempäänkin, mutta nuoriso alkaa olla kuumuudessa taitetun kävelyurakan jälkimainingeissa mennyttä kauraa. Nopean neuvottelun lopputuloksena baarin mukava omistaja lupautuu heittämään meidät takaisin omaan kyläämme pientä maksua vastaan. Pomo-osaston kanssa sovimme tapaavamme muutama päivä myöhemmin Drasnicessa.
Ensimmäinen aamu rantakylässä starttaa runsaan aamiaisbuffetin ääressä - yksi painava syy majoittua huoneistojen ohella myös hotelleissa. Cappuccinon, munakkaan ja tuoreiden hedelmien ääreltä siirrymme palvomaan aurinkoa ja merta hotellimme omalle rannalle. Rivieraa lähestyvä myrsky on nostattanut huiman aallokon, joka paiskoo riemusta kiljuvia uimareita kuin märkää rättiä.
Pimeän laskeutuessa kylän ylle myrsky puhkeaa täyteen voimaan. Juoksemme kiireen vilkkaa mäkeä alas hotellin rantaravintolaan, jonka terassia halkoo kaatosade. Penkit on kaadettu valmiiksi kumoon puhurin tieltä, mutta sisällä tunnelma on kohdillaan. Seuraamme valoshowta turvallisesti lasin takaa nauttiessamme herkullista illallista. Rytäkkä laantuu sopivasti ruokailun päätteeksi. Pojat tarttuvat tiukasti kädestä kiinni talsiessamme myrskynjälkeisessä mystisessä tunnelmassa jälkiruokajäätelöille kylän toiseen päähän. Vielä äitiä hetkittäin tarvitaan. <3
Kolme päivää valuu käsistä vauhdilla, mutta samalla tuntuu, että aika on kummallisesti pysähtynyt. Ehdimme viettää aikaa kuumina hohkaavilla mukulakivillä maaten, testata rantabaarin nostalgisen drinkkilistan helmiä (pina colada ja blue lagoon, nevöforget), kipaista lounaalla hurmaavassa ja huomattavasti isommassa naapurikylä Tucepissa, löytää sekatavarakaupasta läjän flamingotuotteita ja seota, illallistaa pomoseurueen kanssa ensimmäisen illan kalaravintolassa sekä kikattaa läjässä parisängyllä ala-arvoisille jutuille. Vinkki vitonen: Kokoa laumasi ihmisistä, jotka nauravat kanssasi! Arjen kaaoksen, pohjaan palaneen nakkimakkarakastikkeen ja kadonneiden hansikkaiden vastapainoksi on eheyttävää tajuta, että olemme näiden tyyppien kanssa yhä mainio tiimi.
Siellä se repeää myrskyn jäljiltä, maagisen kaunis taivas.
Loma kokonaisuudessaan tuntuu kestäneen pienen ikuisuuden, kun on aika jättää hyvästit Drasnicelle ja startata road tripin viimeiselle etapille kohti Dubrovnikia. Tällä kertaa tunnelma on haikean sijaan innostuneen odottava, onhan kaupungin maine Euroopan kenties kauneimpana melkoinen.
Dubrovnikiin pääsy vaatii rajanylityksen Bosnia-Hertsegovinan kautta. Meitä on varoitettu ruuhkista, mutta koko setti kahtine tarkastuspisteineen hoituu reilussa puolessa tunnissa. Passimme eivät virkailijoita mainittavasti kiinnosta.
Viimeisen majoituksen olen valinnut pitkällisen vaihtorumban päätteeksi Orasac-nimisestä kylästä, joka sijaitsee noin 15 minuutin ajomatkan päässä pääkallopaikalta. Valinnan varsinaisen Dubrovnikin ulkopuolella ratkaisi lopulta erinomainen hinta (reilu sata euroa per yö erittäin tilavasta kolmiosta pakollisella uima-altaalla), wifi sekä ilmainen parkkeeraus. Mies on ehtinyt nyrpistellä nenäänsä etukäteen kuville. "Ikinä en saa luksusta", painuu legendaaristen letkautusten jatkumoksi. Rauhoittelen matkatoveria. Olen tässä vanha konkari, olenko koskaan mokannut totaalisesti?
Perillä leuat loksahtavat lähes kirjaimellisesti polviin. Korkealla kukkalan päällä ylväästi kohoava Apartment Bralovic on helmi, jota emme osanneet odottaa. Booking.comin kuvat eivät tee talolle millään muotoa oikeutta. Olemme nähneet matkan aikana paljon, mutta tämä pesee kaiken.
Herra-mun-vereni. Tässä se on. Henkinen kotini, sielunmaisemani, täydellinen maalaus isolla pensselillä väritettynä. Puhdas kauneus lepää jokaisessa ilmansuunnassa. Maailma on valmis. Miehen ilmeestä ei voi erehtyä - rouva oli oikeassa.
Paras kuitenkin odottaa kulman takana; tarkkaan ottaen allasalueen vieressä, villiviinin valtaaman katoksen alla. Hän on yhtä kuin paikan hurmaava omistaja. En muista koskaan tunteneeni oloani näin tervetulleeksi. Maatason asunnossa perheineen asuva emäntämme ottaa meidät vastaan kädet ojossa. "Ihanaa, kun olette perillä, miten matka meni, saako olla juotavaa, totta kai luottokortilla maksaminen onnistuu vaikka nettisaitti toisin väittää. Tyttäreni asuu muuten Ruotsissa, hän sanoi teistä kuultuaan että kas suomalaisia, heistä ei koidu mitään ongelmaa!"
Puheenparsi jatkuu ylhäällä asunnossamme. "Minulla on tapana remontoida nämä asunnot kerran vuodessa, haluan, että kaikki säilyy freesinä, tiedättehän? Jääkaapissa on juotavaa, ottakaa sieltä, tarvitsetteko muuta?"
Tepastelen ees taas nykivin askelin. Ei, ei tarvitse muuta. Kaikki on hyvin tässä ja nyt.
Eihän tässä ole mitään järkeä, miten voi käydä näin hyvä tuuri?
Euforia ei ota taintuakseen pulahtaessamme näköala-altaan viileisiin vesiin.
Hetkeä myöhemmin pojat houkutellaan takapihalle. Emäntä on pystyttänyt kivetykselle lapsivieraiden iloksi kilpikonnafarmin - tietenkin.
Kellon käännyttyä reippaasti iltapäivän puolelle on aika valmistautua ensimmäiselle retkelle Dubrovnikiin. Naapurit ovat saapuneet paikalle aiemmin suoraan Splitistä ja poistuvat maasta seuraavana päivänä. Vielä on hetki aikaa viihtyä porukalla.
Mies haluaa nauttia illallisviininsä vailla huolta ja jättää täten auton kämpille. Pohtiessamme altaalla ääneen taksikuvioita emäntä pölähtää paikalle ja ilmoittaa, että hänen miehensä heittää meidät käden käänteessä keskustaan. En enää tiedä itkeäkö vai nauraa.
Hetkeä myöhemmin seisomme valokuvista tutun kuvankauniin vanhankaupungin muurien edessä, astumme sisään ja bongaamme, mitäpä muutakaan kuin tutut kasvot!
Riihitien pönttöjen jälleennäkeminen on riemukas as always! Parkkeeraamme pikkukujan varrelle viehättävään ravintolaan, tilaamme pizzaa, salaattia sekä kylmiä juomia, spinnereitä ja uusimpia rusketusrajoja esitellään, kaikki huutavat päällekkäin. Etelässä pientä möykkää ei onneksi katsota pahalla. Hinnat pompsahtavat kertalaakista muihin kohteisiin verrattuna triplalukemiin, mutta tämä oli odotettavissa. Upeasta miljööstä on oltava valmis maksamaan.
Aterian jälkeen könyämme porukalla pitkin poikin vanhankaupungin katuja aivan toiseen päähän ja takaisin. Matkan varrelta löytyy matkamuistoja, jäätelöä ja vohvelinmurusia ahmivia kaloja. Vellon tunnekuohun vallassa vahvoissa Italia-viboissa. Ei löydy niin kapeaa pikkukujaa, etteikö sinne mahtuisi pieni ruutuliinalla peitetty pöytä ja tuolit. Ilta on jo pitkällä, mutta on selvä, että tänne tullaan tulevien päivien aikana ajan kanssa takaisin.
Sovimme tärskyt seuraavaksi aamuksi rannalle ennen naapurien maastapoistumista. Taksimatkaa takaisin Orasaciin tahdittaa mielenkiintoinen keskustelu mukavan kuskin kanssa, joka valistaa turisteja maansa tilanteesta. Tunnemme suurta kiitollisuutta siitä, millä mallilla oma elämämme ja arkemme kotona lepäävät.
Ennen nukahtamista tuijotan parvekkeeltamme hartaassa olotilassa vaaleanpunaista auringonlaskua, kunnes leimuava taivas taittuu mustaksi yöksi.
Huomenta sairaan kaunis maailma! Öinen viinikattaus vaihtuu aamiaiseen, joka on sitä samaa kuin lomalla aina: Vahvaa espressoa, appelsiinimehua, tuoretta paikallista leipää sekä suurta herkkuani kookosjogurttia. Näiden turvin pakkaamme rantakassimme ja karautamme takaisin Dubrovnikiin, jossa kohtaamme naapurit tältä erää viimeistä kertaa. Viimeinen on katala sana, mutta sitä tämä on: Viimeiset uinnit kaverien kanssa, lasten reipas omatoiminen jätskikiskakeikka, vauhdit rantaan pystytetyn leikkipuiston kiikussa, syntiset päiväkuohuvat kylmälaukusta ja lopuksi lounasta läheisessä ravintolassa. Hyvää kotimatkaa ja kiitos kaikesta, until next time <3
Huumaava Dubrovnik saa tältä erää odottaa vielä hetken viihtyessämme helteisen loppupäivän tukevasti apartamentoksen altaalla. En kerta kaikkiaan saa kyllikseni näkymästä; tuijotan, huokailen ja yritän painaa jokaisen yksityiskohdan mieleen.
Iltaa kohden emäntä huikkaa alakerrasta, josko tulisimme lasilliselle. Kipitän sekunnin sadasosassa kiviportaat alas! Rupattelemme kylmän valkoviinin äärellä auringonlaskuun ja sen yli. Emäntä kertoo tarinoita Kroatiasta, perheestään ja elämästään majatalon pyörittäjänä. Imen itseeni jokaisen sanan, tämä on elävää historiaa ja maantietoa parhaimmillaan. Painumme yöpuulle suunnattoman kiitollisena näistä ihmisistä, joihin meillä on ollut onni matkamme aikana tutustua.
Kolmantena Dubrovnik-päivänä on aika ottaa kunnolla haltuun Unescon maailmanperintökohteen arvosta nauttiva vanhakaupunki. Helle hohkaa painostavana pulittaessamme noin 15 euron (per henkilö) sisäänpääsymaksun kaupunkia kiertävälle muurille. Kyseessä on pakollinen aktiviteetti, jonka arvon ymmärrämme välittömästi könyttyämme jyrkät portaat ylös. Näkymä kaupungin punatiilisten kattojen yllä on raastavan kaunis.
Lähdemme etenemään noin kahden kilometrin mittaista kierrosta hitaalla temmolla, mutta lapsille matelutahtikin on tällä kertaa liikaa. Kuumuuden uuvuttamat tenavat lahjotaan jokaisen kohdalle osuneen kahvilan antimilla jaksamaan vielä ihan hetken verran. Ahmin näkymää ja kuuntelen puolella korvalla nuorison yksinpuhelua:
"Aivan liian kuuma. Kuolen. En kävele enää askeltakaan. Haluan takaisin Suomeen. Haluan kouluun. Haluan kouluun tekemään koetta!!"
Toisinaan tulee tarjoiltua helmiä sioille, mutta saamme kuin saammekin lopulta könyttyä muurin kunnialla loppuun. Haluaisin tutkia vielä uudemman kerran maatason pikkukujia, mutta nyt lienee väärä hetki vängätä vastaan.
Viimeisenä päivänä se iskee tajuntaan: reilut kaksi viikkoa on viittä vailla ohi. Majoitukset, nautitut ateriat, huutonaurun säestämänä käydyt keskustelut, vuoristo, meri ja hassut pienet yksityiskohdat vellovat möykkynä päässä. Tästä unelmoimme koko pitkän vuoden, onko kaikki oikeasti nyt totta ja koettua..? Loma tuntuu kestäneen ikuisuuden, jokainen on päivettynyt päästä varpaisiin, punaiset kynsilakat lohkeilleet suolaveden huuhtelemana.
Vielä olisi hetki aikaa suorittaa; saarihyppelyä, lisää vanhaakaupunkia ja muita historiallisia nähtävyyksiä. Henkäisemme syvään ja valitsemme läheisen pikkukylän Zatonin, jota olemme ohiajaessa useana päivänä ihastelleet. Kuopus pistelee poskeen rantaravintolan hurjan näköistä mustekalaa, esikoiselle kroatialainen hampurilainen ilman leipää. Viereisellä rannalla snorklaamme merisiilien seassa rapuparan kipittäessä kivenkoloon piiloon haavipyydystäjän tieltä. Todelliset helmet löytyvät useimmiten lähdön hetkellä, kuten nytkin. Enää ei ole kiire minnekään.
Seuraavana aamuna survomme vaatteet, rantatossut sekä apartamentoksen emännän lahjoittamat kolme viinipulloa sekä itsekasvatetun melonin laukkuihin ja jätämme haikeat jäähyväiset. Koneen kohotessa pilvien sekaan mielessä pyörii pikakelauksella seuraavan, joskus tulevaisuudessa toteutettavan Kroatian-matkan suunnitelmat. Nyt tiedämme, että meitä odotetaan.
Kiitos kesä 2017 ja jälleen yksi ikimuistoinen seikkailu. Elämää suurempi matkustusvuosi saa jatkoa siinä kohtaa, kun lehdet tippuvat puista ja sade piiskaa ikkunoita... <3
Joskaan emme ole tarkkaan ottaen moottoritiellä, vaan vuoristoreitillä, jota mitkään tunnetut ylisanat eivät riitä kuvaamaan. Tajuamme vähitellen, ettemme ole nähneet vielä mitään. Ympärillemme levittäytyvä maiseman ilotulitus on kuin eeppisestä suurelokuvasta. En kykene ottamaan yhden yhtä kuvaa, vaan keskityn ahmimaan näkymää luoviessamme alas kiemurtelevaa serpentiinitietä. Tämä ei ole todellista, paitsi että sitä se on.
Vuoriston vaihtuessa rantatieksi tunnelma muuttuu entistä jännittyneemmäksi. Olemme matkalla kohti Makarskan rivierana tunnettua rannikkokaistaletta, joka on huhujen mukaan saariston ohella parasta Kroatiaa. Vähitellen rannan puoleisella kaistaleella alkaa tapahtua, kun mutkien takaa putkahtaa esiin toinen toistaan viehättävämpiä pikkukyliä. Jokaisen sisäänkäynti on koristeltu nimikyltillä ja kylän sloganilla, jotka suoltavat ilmoille lupauksen niin auringosta, hyvästä fiiliksestä kuin parhaista rannoistakin. Brela, Baska Voda (hih), suurin keskittymä Makarska, Tucepi, Podgora (voi kyllä, haluan jäädä jokaiseen) ja vihdoin oma pikkuruinen kaunottaremme, Drasnice!
Kaarramme alas päätieltä kohti kylää ja päädymme suoraan seuraavan majoituslaitoksemme, Beach Hotellin eteen.
Hotelli on aivan meren rannalla kuten nimi antaa ymmärtää, joskin oma majoituksemme hieman ylempänä kukkulalla bungalovissa. Ystävällinen vastaanottovirkailija saattaa meidät huoneeseemme, joka on juuri niin kompakti kuin varatessa uumoilin: Neljä sänkyä, pöytä, pikkuruinen keittonurkkaus sekä terassi meditatiivisin merinäkymin.
Nyt ollaan perhematkailun ytimessä! Tilaa ei ole juuri nimeksikään, on pakko kohdata toveri, ottaa kainaloon ja katsoa silmiin. Juuri tätä halusin, muutaman päivän supertiivistä yhdessäoloa arjen kaaoksen vastapainoksi. We can do this.
Miehen toivuttua hienoisesta järkytyksestä lähdemme kylälle etsimään ruokaa. Mieli muuttuu rantaraitin kapeita kujia tepastellessa salamannopeasti. Paikka on kuin minikokoinen nukkekoti, verkkaiseen rytmiin hengittävä rantaparatiisi, jossa mukulakivet, ränsistyneet talokaunottaret ja minikukkaruukut vieri vieressä kohtaavat majesteettisesti taustalla kohoavan vuoriston.
Kymmenessä minuutissa olemme talsineet alati kasvavan ihastuksen vallassa kylän toiseen päähän, josta löydämme viehättävän merenrantaravintolan. Pilvinen taivas repeää aurinkoon, pöytään kannetaan jääkylmää juotavaa ja laineet lyövät jalkojen juuressa - ja kaikkien yllätykseksi pahasti kalakammoinen esikoinen rakastuu mustekalarenkaisiin. Nauramme vedet silmissä lasten tarinoille, valkoinen kissa luikahtaa pöydän alta, tekee mieli syleillä koko maailmaa.
Päivän taittuessa vauhdilla iltaa kohden päätämme lähteä köpöttelemään bungalovimme takaa kulkevaa soratietä, jonka vastaanottovirkailija vinkkasi johtavan suoraan seuraavaan kylään. Sattumoisin miehen pomo vaimoineen majailee kyseisessä Igranessa.
Olen ehtinyt könytä reippaasti edellä astelevan miesväen perässä noin puoli tuntia heppoisissa sandaaleissani, kun mielessä käy, pitäisikö kääntyä takaisin. Vaan ei, puhelin näyttää kylän aukenevan seuraavan niemennotkelman takaa. Tuijotan silmä tarkkana tietä reunustavaa pusikkoa kärmesten ja muiden villieläinten varalta. Niin paljon ei toki pelota, etteikö pikku selfietä...
45 minuuttia myöhemmin olemme vihdoin perillä. Kohtaamme naapurikyläläiset rantabaarissa nesteytyksen merkeissä ja vaihdamme kokemuksia juuri maahan saapuneiden kanssa. Aikuiset viihtyisivät pittoreskissa rantabaarissa pidempäänkin, mutta nuoriso alkaa olla kuumuudessa taitetun kävelyurakan jälkimainingeissa mennyttä kauraa. Nopean neuvottelun lopputuloksena baarin mukava omistaja lupautuu heittämään meidät takaisin omaan kyläämme pientä maksua vastaan. Pomo-osaston kanssa sovimme tapaavamme muutama päivä myöhemmin Drasnicessa.
Ensimmäinen aamu rantakylässä starttaa runsaan aamiaisbuffetin ääressä - yksi painava syy majoittua huoneistojen ohella myös hotelleissa. Cappuccinon, munakkaan ja tuoreiden hedelmien ääreltä siirrymme palvomaan aurinkoa ja merta hotellimme omalle rannalle. Rivieraa lähestyvä myrsky on nostattanut huiman aallokon, joka paiskoo riemusta kiljuvia uimareita kuin märkää rättiä.
Pimeän laskeutuessa kylän ylle myrsky puhkeaa täyteen voimaan. Juoksemme kiireen vilkkaa mäkeä alas hotellin rantaravintolaan, jonka terassia halkoo kaatosade. Penkit on kaadettu valmiiksi kumoon puhurin tieltä, mutta sisällä tunnelma on kohdillaan. Seuraamme valoshowta turvallisesti lasin takaa nauttiessamme herkullista illallista. Rytäkkä laantuu sopivasti ruokailun päätteeksi. Pojat tarttuvat tiukasti kädestä kiinni talsiessamme myrskynjälkeisessä mystisessä tunnelmassa jälkiruokajäätelöille kylän toiseen päähän. Vielä äitiä hetkittäin tarvitaan. <3
Kolme päivää valuu käsistä vauhdilla, mutta samalla tuntuu, että aika on kummallisesti pysähtynyt. Ehdimme viettää aikaa kuumina hohkaavilla mukulakivillä maaten, testata rantabaarin nostalgisen drinkkilistan helmiä (pina colada ja blue lagoon, nevöforget), kipaista lounaalla hurmaavassa ja huomattavasti isommassa naapurikylä Tucepissa, löytää sekatavarakaupasta läjän flamingotuotteita ja seota, illallistaa pomoseurueen kanssa ensimmäisen illan kalaravintolassa sekä kikattaa läjässä parisängyllä ala-arvoisille jutuille. Vinkki vitonen: Kokoa laumasi ihmisistä, jotka nauravat kanssasi! Arjen kaaoksen, pohjaan palaneen nakkimakkarakastikkeen ja kadonneiden hansikkaiden vastapainoksi on eheyttävää tajuta, että olemme näiden tyyppien kanssa yhä mainio tiimi.
Siellä se repeää myrskyn jäljiltä, maagisen kaunis taivas.
Loma kokonaisuudessaan tuntuu kestäneen pienen ikuisuuden, kun on aika jättää hyvästit Drasnicelle ja startata road tripin viimeiselle etapille kohti Dubrovnikia. Tällä kertaa tunnelma on haikean sijaan innostuneen odottava, onhan kaupungin maine Euroopan kenties kauneimpana melkoinen.
Dubrovnikiin pääsy vaatii rajanylityksen Bosnia-Hertsegovinan kautta. Meitä on varoitettu ruuhkista, mutta koko setti kahtine tarkastuspisteineen hoituu reilussa puolessa tunnissa. Passimme eivät virkailijoita mainittavasti kiinnosta.
Viimeisen majoituksen olen valinnut pitkällisen vaihtorumban päätteeksi Orasac-nimisestä kylästä, joka sijaitsee noin 15 minuutin ajomatkan päässä pääkallopaikalta. Valinnan varsinaisen Dubrovnikin ulkopuolella ratkaisi lopulta erinomainen hinta (reilu sata euroa per yö erittäin tilavasta kolmiosta pakollisella uima-altaalla), wifi sekä ilmainen parkkeeraus. Mies on ehtinyt nyrpistellä nenäänsä etukäteen kuville. "Ikinä en saa luksusta", painuu legendaaristen letkautusten jatkumoksi. Rauhoittelen matkatoveria. Olen tässä vanha konkari, olenko koskaan mokannut totaalisesti?
Perillä leuat loksahtavat lähes kirjaimellisesti polviin. Korkealla kukkalan päällä ylväästi kohoava Apartment Bralovic on helmi, jota emme osanneet odottaa. Booking.comin kuvat eivät tee talolle millään muotoa oikeutta. Olemme nähneet matkan aikana paljon, mutta tämä pesee kaiken.
Herra-mun-vereni. Tässä se on. Henkinen kotini, sielunmaisemani, täydellinen maalaus isolla pensselillä väritettynä. Puhdas kauneus lepää jokaisessa ilmansuunnassa. Maailma on valmis. Miehen ilmeestä ei voi erehtyä - rouva oli oikeassa.
Paras kuitenkin odottaa kulman takana; tarkkaan ottaen allasalueen vieressä, villiviinin valtaaman katoksen alla. Hän on yhtä kuin paikan hurmaava omistaja. En muista koskaan tunteneeni oloani näin tervetulleeksi. Maatason asunnossa perheineen asuva emäntämme ottaa meidät vastaan kädet ojossa. "Ihanaa, kun olette perillä, miten matka meni, saako olla juotavaa, totta kai luottokortilla maksaminen onnistuu vaikka nettisaitti toisin väittää. Tyttäreni asuu muuten Ruotsissa, hän sanoi teistä kuultuaan että kas suomalaisia, heistä ei koidu mitään ongelmaa!"
Puheenparsi jatkuu ylhäällä asunnossamme. "Minulla on tapana remontoida nämä asunnot kerran vuodessa, haluan, että kaikki säilyy freesinä, tiedättehän? Jääkaapissa on juotavaa, ottakaa sieltä, tarvitsetteko muuta?"
Tepastelen ees taas nykivin askelin. Ei, ei tarvitse muuta. Kaikki on hyvin tässä ja nyt.
Eihän tässä ole mitään järkeä, miten voi käydä näin hyvä tuuri?
Euforia ei ota taintuakseen pulahtaessamme näköala-altaan viileisiin vesiin.
Hetkeä myöhemmin pojat houkutellaan takapihalle. Emäntä on pystyttänyt kivetykselle lapsivieraiden iloksi kilpikonnafarmin - tietenkin.
Kellon käännyttyä reippaasti iltapäivän puolelle on aika valmistautua ensimmäiselle retkelle Dubrovnikiin. Naapurit ovat saapuneet paikalle aiemmin suoraan Splitistä ja poistuvat maasta seuraavana päivänä. Vielä on hetki aikaa viihtyä porukalla.
Mies haluaa nauttia illallisviininsä vailla huolta ja jättää täten auton kämpille. Pohtiessamme altaalla ääneen taksikuvioita emäntä pölähtää paikalle ja ilmoittaa, että hänen miehensä heittää meidät käden käänteessä keskustaan. En enää tiedä itkeäkö vai nauraa.
Hetkeä myöhemmin seisomme valokuvista tutun kuvankauniin vanhankaupungin muurien edessä, astumme sisään ja bongaamme, mitäpä muutakaan kuin tutut kasvot!
Riihitien pönttöjen jälleennäkeminen on riemukas as always! Parkkeeraamme pikkukujan varrelle viehättävään ravintolaan, tilaamme pizzaa, salaattia sekä kylmiä juomia, spinnereitä ja uusimpia rusketusrajoja esitellään, kaikki huutavat päällekkäin. Etelässä pientä möykkää ei onneksi katsota pahalla. Hinnat pompsahtavat kertalaakista muihin kohteisiin verrattuna triplalukemiin, mutta tämä oli odotettavissa. Upeasta miljööstä on oltava valmis maksamaan.
Aterian jälkeen könyämme porukalla pitkin poikin vanhankaupungin katuja aivan toiseen päähän ja takaisin. Matkan varrelta löytyy matkamuistoja, jäätelöä ja vohvelinmurusia ahmivia kaloja. Vellon tunnekuohun vallassa vahvoissa Italia-viboissa. Ei löydy niin kapeaa pikkukujaa, etteikö sinne mahtuisi pieni ruutuliinalla peitetty pöytä ja tuolit. Ilta on jo pitkällä, mutta on selvä, että tänne tullaan tulevien päivien aikana ajan kanssa takaisin.
Sovimme tärskyt seuraavaksi aamuksi rannalle ennen naapurien maastapoistumista. Taksimatkaa takaisin Orasaciin tahdittaa mielenkiintoinen keskustelu mukavan kuskin kanssa, joka valistaa turisteja maansa tilanteesta. Tunnemme suurta kiitollisuutta siitä, millä mallilla oma elämämme ja arkemme kotona lepäävät.
Ennen nukahtamista tuijotan parvekkeeltamme hartaassa olotilassa vaaleanpunaista auringonlaskua, kunnes leimuava taivas taittuu mustaksi yöksi.
Huomenta sairaan kaunis maailma! Öinen viinikattaus vaihtuu aamiaiseen, joka on sitä samaa kuin lomalla aina: Vahvaa espressoa, appelsiinimehua, tuoretta paikallista leipää sekä suurta herkkuani kookosjogurttia. Näiden turvin pakkaamme rantakassimme ja karautamme takaisin Dubrovnikiin, jossa kohtaamme naapurit tältä erää viimeistä kertaa. Viimeinen on katala sana, mutta sitä tämä on: Viimeiset uinnit kaverien kanssa, lasten reipas omatoiminen jätskikiskakeikka, vauhdit rantaan pystytetyn leikkipuiston kiikussa, syntiset päiväkuohuvat kylmälaukusta ja lopuksi lounasta läheisessä ravintolassa. Hyvää kotimatkaa ja kiitos kaikesta, until next time <3
Huumaava Dubrovnik saa tältä erää odottaa vielä hetken viihtyessämme helteisen loppupäivän tukevasti apartamentoksen altaalla. En kerta kaikkiaan saa kyllikseni näkymästä; tuijotan, huokailen ja yritän painaa jokaisen yksityiskohdan mieleen.
Iltaa kohden emäntä huikkaa alakerrasta, josko tulisimme lasilliselle. Kipitän sekunnin sadasosassa kiviportaat alas! Rupattelemme kylmän valkoviinin äärellä auringonlaskuun ja sen yli. Emäntä kertoo tarinoita Kroatiasta, perheestään ja elämästään majatalon pyörittäjänä. Imen itseeni jokaisen sanan, tämä on elävää historiaa ja maantietoa parhaimmillaan. Painumme yöpuulle suunnattoman kiitollisena näistä ihmisistä, joihin meillä on ollut onni matkamme aikana tutustua.
Kolmantena Dubrovnik-päivänä on aika ottaa kunnolla haltuun Unescon maailmanperintökohteen arvosta nauttiva vanhakaupunki. Helle hohkaa painostavana pulittaessamme noin 15 euron (per henkilö) sisäänpääsymaksun kaupunkia kiertävälle muurille. Kyseessä on pakollinen aktiviteetti, jonka arvon ymmärrämme välittömästi könyttyämme jyrkät portaat ylös. Näkymä kaupungin punatiilisten kattojen yllä on raastavan kaunis.
"Aivan liian kuuma. Kuolen. En kävele enää askeltakaan. Haluan takaisin Suomeen. Haluan kouluun. Haluan kouluun tekemään koetta!!"
Toisinaan tulee tarjoiltua helmiä sioille, mutta saamme kuin saammekin lopulta könyttyä muurin kunnialla loppuun. Haluaisin tutkia vielä uudemman kerran maatason pikkukujia, mutta nyt lienee väärä hetki vängätä vastaan.
Viimeisenä päivänä se iskee tajuntaan: reilut kaksi viikkoa on viittä vailla ohi. Majoitukset, nautitut ateriat, huutonaurun säestämänä käydyt keskustelut, vuoristo, meri ja hassut pienet yksityiskohdat vellovat möykkynä päässä. Tästä unelmoimme koko pitkän vuoden, onko kaikki oikeasti nyt totta ja koettua..? Loma tuntuu kestäneen ikuisuuden, jokainen on päivettynyt päästä varpaisiin, punaiset kynsilakat lohkeilleet suolaveden huuhtelemana.
Vielä olisi hetki aikaa suorittaa; saarihyppelyä, lisää vanhaakaupunkia ja muita historiallisia nähtävyyksiä. Henkäisemme syvään ja valitsemme läheisen pikkukylän Zatonin, jota olemme ohiajaessa useana päivänä ihastelleet. Kuopus pistelee poskeen rantaravintolan hurjan näköistä mustekalaa, esikoiselle kroatialainen hampurilainen ilman leipää. Viereisellä rannalla snorklaamme merisiilien seassa rapuparan kipittäessä kivenkoloon piiloon haavipyydystäjän tieltä. Todelliset helmet löytyvät useimmiten lähdön hetkellä, kuten nytkin. Enää ei ole kiire minnekään.
Seuraavana aamuna survomme vaatteet, rantatossut sekä apartamentoksen emännän lahjoittamat kolme viinipulloa sekä itsekasvatetun melonin laukkuihin ja jätämme haikeat jäähyväiset. Koneen kohotessa pilvien sekaan mielessä pyörii pikakelauksella seuraavan, joskus tulevaisuudessa toteutettavan Kroatian-matkan suunnitelmat. Nyt tiedämme, että meitä odotetaan.
Kiitos kesä 2017 ja jälleen yksi ikimuistoinen seikkailu. Elämää suurempi matkustusvuosi saa jatkoa siinä kohtaa, kun lehdet tippuvat puista ja sade piiskaa ikkunoita... <3
Kommentit
Lähetä kommentti
Kommentoi - ilahdun!