Ikuinen Rooma, ikuisesti nuori

Freebird on vaiennut puoleksi vuodeksi ja pitänyt jalat tukevasti maan tasalla, hammasta purren. Ensi kesän ja syksyn matkasuunnitelmat ovat vaatineet infernaalisen säästökuurin, jossa reissutiliin ei kajota, vaikka pää irtoaisi. Näistä pian lisää. Toukokuu toi kuitenkin odotetun välihelpotuksen, kun jo viime syksynä buukattu allekirjoittaneen 40-vuotismatka Rooman kevääseen koitti vihdoin. Jo perinteeksi muodostunutta naapurinrouvien vuosimatkaa fiilisteltiin pitkin alkuvuotta, ja h-hetken koittaessa tunnelma hipoi hepulitilan korkeinta tasoa.

Buona Sera ikuinen Rooma! Kostea mutta lämmin kesäilma lyö kasvoille, takin voi välittömästi riisua. Olemme matkalla vastoin kaikkia ohjeita kohti yksityistä taksia, kun halvalla sai. Ensimmäistä virheliikettä on edeltänyt hepulintäyteinen aamu viimeisine pakkauksineen, kotiväen hyvästelyineen ja katteettomine lupauksineen aikuismaisesta käytöksestä sekä tietenkin kuplivine naukkuineen yläilmoissa. Lipevä kuski luukuttaa koko matkan ajan volyymit kaakossa italopoppia ja yrittää kutsua itsensä dinnerseuralaiseksi, mutta pääsemme lopulta perille lomakotiimme yhtenä kappaleena, ennalta sovittuun hintaan.

Vuokraisäntämme Fabrizio odottaa valmiiksi etuovella. Sujahdamme keskustan hälyiseltä kadulta viidennen kerroksen huoneistoon, joka on täsmälleen sitä mitä booking.comissa luvattiin: makuuhuone, olohuone tilavalla sohvasängyllä, minikeittiö, kaksi vessaa (!) sekä kadulle pariovien takaa avautuva valoisa parveke. Fontana di Treville kävelee viitisen minuuttia, kuten myös espanjalaisille portaille. Spain Apartments, love at first sight!

Kauaa emme malta kämppää ihastella, sillä iltapäivän auringossa kylpevä kaupunki kutsuu. Ensimmäiset hetket kuluvat päättömästi eestaas säntäillessä. Kipitämme ristiin rastiin pikkukujia ja putkahdamme turistien kansoittamille portaille, joiden lähettyviltä löytyy supermercado. Lastaamme ostoskoriin silmät kiiluen patonkia, juustoa, parmankinkkua ja naurettavan hintaista proseccoa. Rooma on jokaiselle meistä entuudestaan tuttu, nyt keskitytään olennaiseen. Palaamme kämpille ja viritämme parvekkeelle iltapäiväkattauksen. Korkit poksuvat, minikaiutin laulaa, aurinkolaseja ja -voiteita kaivetaan esiin, patonginmurut varisevat marmorilattialle. Tältä tuntuu hetki, jolloin kaikki on sanalla sanoen täydellistä.

Ilta ehtii taittua parvekkeelta elämänmenoa seuraten pitkälle, kun maltamme lopulta lähteä uudelleen liikkeelle. Etuoven kolahtaessa sadekuuro yllättää. Sääennuste on luvannut ajoittaista tihkua ja jopa myrskyä koko viikonlopuksi, mutta asiaan on päätetty asennoitua jo etukäteen zeniläisellä tyyneydellä. Teemme nopean väistöliikkeen lähimpään vaatemyymälään ja jatkamme matkaa auringon pilkistäessä muutamaa mekkoa rikkaampina. 

Ensimmäisen illan ruokailu menee perinteisesti reissuilla käteen, mikäli ei ole tajunnut varata pöytää etukäteen. Olemme suunnitelleet matkaa lähes vuoden päivät, ja ei, emme ole tajunneet varata pöytää etukäteen. Istahdamme nälkäisinä turistialueen ytimessä sijaitsevaan terassiravintolaan, jossa muistan nauttineeni edellisellä Rooman-matkallani kohtuullisen aterian. Pasta carbonara on hitusen liian al dente mutta hintaansa nähden kelvollinen. Todellinen yllätys tulee laskun myötä: Talon viini, 30 euroa pullo, per favore! Miten tyhmä pitää ihmisen olla, että menee tähän lankaan kaikkien vuosien ja matkojen jälkeen? Pulitamme laskun pitkin hampain ja siirrymme yömyssylle oman terassimme hellään huomaan, kunnes uni korjaa kesäillasta ja sikahintaisesta punaisesta juopuneet.

Havahdun syvästä unesta liikenteen ääneen ja epämääräiseen huuteluun: aamuauringossa kylpevä kaupunki heräilee verkkaisesti. Lämpimää päivää lupaileva ilma sekoittuu mutteripannukahvin tuoksuun avatessani parvekkeen ovet. Vastapäisessä rappioromantiikkaa huokuvassa talossa heräillään myöskin, vanha rouva siemailee kuppostaan kukkaistutusten seassa. Paikallisen elämän seuraaminen on matkoilla parasta, joskin selkäni takaa kantautuva kiihkeä puheenparsi havahduttaa todellisuuteen: "Hyvää syntymäpäivää!"

Mitä hemmettiä. Ei tule toki yllätyksenä, että olemme kehitelleet korrektin tekosyyn rouvien matkaan Freebirdin lähestyvien pyöreiden kunniaksi, mutta hetkessä käy ilmi, että varaslähtö vanhentumiseen otetaan tänä kauniina päivänä..!

Ohjeistus on piinaavan epämääräinen, eikä jännitystä lievennä matkaseuralaisten syvä huoli päivänsankarin kenkävarustuksesta. Vedän hädissäni jalkaan edellisellä kaupunkilomalla huonoiksi todetut Conssit, perään hieman puuteria ja huulipunaa, ja niin päivä toden totta starttaa.

Ensimmäisiä kortteleita ohittaessamme en osaa vielä aavistaa, että seuraavaan aamuun mennessä askelmittari näyttää kahtakymmentä kilometriä. Kipitän valentinkonosten kannoilla ohi kirkkojen, torikojujen, tuoreilta leivonnaisilta tuoksuvien kahviloiden sekä lava-auton, joka on lastattu täyteen kukkia. Tekee mieli syleillä jokaista kuvankaunista rakennusta, suihkulähdettä ja pyykkinaruilla vuorattua kujanpahasta.

Päätyessämme Tiber-joelle aurinko räjähtää täyteen hehkuun. Yhtäkkiä olemme keskellä täydellistä kesäparatiisia. Naurattaa ja tanssituttaa, kamerat kaivetaan esiin, keskustelun laatu nousee uudelle tasolle, ja pian ulvomme vedet silmissä. Paavi, olemme matkalla, kunhan ensin tästä turistikojusta parit matkamuistot. Perillä Vatikaanissa käy ilmi, että muutama muukin haikailee audienssia maailmankuulun hengellisen johtajan kanssa. Kolmen tunnin jono tai 35 eurolla pikareittiä pitkin lipevän oppaan johdolla, ei kiitos. "Kai ymmärsit, että museokortti oli vitsi??"

Otamme täyskäännöksen takaisin kohti keskustaa ja koukkaamme kotimatkalla Victor Emmanuel II -monumentin kautta. Kyseinen massiivinen laitos on neljännelläkin kerralla nähtynä yhtä överin vaikuttava (Sisäpiirin vinkki: yläkerrasta löytyy harvinainen herkku, ilmainen julkinen wc). Pohdimme, miten kuljettaa monumenttia vartioiva sotaratsu matalalla profiililla tuliaisena sedälle meri-Espooseen. Miten niin historia kuuluu vain roomalaisille?

Päivä on edennyt jo pitkälle, ja viinihammasta kolottaa. Nappaamme lounassalaatit ja -proseccot läheisestä supermarketista ja parkkeeraamme eväämme ja kalmanvalkoiset kinttumme jälleen  parvekkeelle. Kevätmatkalaisista flunssatautisin jatkaa iltapäivää välikuoleman merkeissä loppujaoston kipittäessä aterian päätteeksi takaisin kaupoille. Jotain on pak-ko ostaa. Jokainen ilman miehiä ja lapsia matkustava tietää tunteen. Onneksemme Rooma on erinomainen shoppailukaupunki, ja kaikki tarvittava löytyy tähän hätään espanjalaisista ketjuliikkeistä :D

Jälleen yhden sadekuuron yllättäessä, proseccoa katukuppilassa siemaillessa seuralainen alkaa vilkuilla hermostuneesti kelloa. Illan ohjelmanumero lähestyy, ja olemme aikataulusta myöhässä. Kipitämme takaisin kämpille ja lisäämme lilaa luomeen laseja kilistellen. "Voitteko mitenkään valottaa mitä tapahtuu? Emme." 

Näillä eväillä starttaa "iltalenkki", jonka sisältö on hädissään olevalle "päivänsankarille" yhä mysteeri. Konoset vievät Freebirdiä kuin pässiä narussa. Kipitämme läpi puoli Roomaa, otamme välihuikat katukuppilassa (yllättäen aikataulussa onkin väljää), ja lopulta ylitämme joen päätyen Trasteveren kaupunginosaan. Katuravintolan edessä istuu nuori nainen, joka heiluttaa iloisesti kättään.

WELCOME TO ROMAN FOOD TOUR!

Tämä ei voi olla totta. Minut, syömisen ja juomisen ylin ystävä, on buukattu opastetulle ravintolakierrokselle, joka sisältää viisi eri ravintolaa Trasteveren sydämessä. Kuolavana alkaa välittömästi muodostua kitalaessa. Joukkoomme liittyy muutamia amerikkalaisia sekä irlantilaispariskunta, ja hetkeä myöhemmin kilistelemme laseja starttiravintolassa sekä maistelemme ensimmäistä paikallista herkkua, jonka nimeä en enää muista. Rakastan jokaista suupalaa ja koko maailmaa, ja suollan hepulin lomassa koko elämäntarinani irkkupoloisille.

Oppaamme on sanalla sanoen mahtava. Hän latelee ulkomuistista pitkät tarinat niin ravintoloista, ruoka- ja viinilajeista kuin paikallisesta maataloudesta. Mätämme kitusiimme minipizzoja, risottoa, pehmeäksi haudutettua sianpotkaa sekä lukuisia juustoja. Naapurinrouva ylittää itsensä ja suostuu ottamaan toisessa kohteessa palanpainikkeeksi vihaamaansa virvoitusjuomaa olutta, kuten roomalaisittain kuuluu.

Koska kuvatallenteet öisestä Roomasta eivät kestä päivänvaloa, otetaan tilalle pirteät rouvat kävelyskuohuvineen the day after!

Kierroksen päätteeksi olemme ähkyssä ja läpeensä onnellisia. "Nyt suorinta tietä takaisin kämpille", toteaa matkanjohtaja, ja johdattaa seurueen lähimpään baariin. Tunnelma leijuu katossa jos ei oteta huomioon nuivaa tiskijukkaa, joka ei suostu soittamaan kappaletta Aviciin muistoksi. Erinäisten jatkobaarien, öisen joenrannan ihailun ja kävelyraivareiden päätteeksi rojahdamme lopulta pikkutunneilla sänkyyn.

Hyvää huomenta! Kenen idea oli riekkua auringonnousuun? Kukaan ei tunnusta. Pöydällä lojuu läjä avattuja kasvonaamiopusseja sekä silmälaput, joiden öinen käyttötarkoitus jää mysteeriksi. Kenties siksi olo on yllättävän freesi. Paukkaamme aamiaisen jälkeen lennossa Villa Borghesen puistoon turistimassojen ulottuville. Ehdimme tuijottaa kymmenisen minuuttia kukertavanvihreää mätälampea todetessamme, ettei tämä ehkä ole se spotti, joka matkakuviin ikuistetaan. Tilanne vaatii jääkylmän colan ja siirtymisen syvemmälle puiston uumeniin.

Ensimmäisen päivän kävelyennätys paukkuu jo alkuunsa, kun vaellamme ohi vapaapäivää viettävien perheiden, hehkuvien kukkaistutusten ja hassunnäköisten pallopuiden. Putkahdamme puistosta jälleen uusille pikkukujille ja tajuamme, ettei Colosseum ole kaukana. Noin satatuhatta askelta myöhemmin ihastelemme rivissä hartaana tuota historian suurta taidonnäytettä, jonne ei onneksi tällä kertaa ole pakko mennä sisään. "Lady lady, very cheap price for you" raikaa korvissa juostessamme sisäänheittäjiä karkuun tien toiselle puolelle Trattoria Pizzeria Luzziin.

Toinen matkaseuralaisista on bongannut mukavan ja erittäin kohtuuhintaisen ravintolan edellisellä reissullaan. Paikka vasta availee ovia, pizzauunia lämmitetään ja tarjoilija valistaa, että ruoan saapuminen vie vähintään puoli tuntia. Mikäs kiire lomalaisilla, lausun ojentaessani kättäni kohti 2,50 euron viinikannua. Pian keittiöstä pölähtää esiin koko suku. Perheravintolan tunnelma on kuin vanhasta elokuvasta. Töissä ovat selkeästi kaikki isomummosta suvun nuorimpaan. Kun ruoka vihdoin kannetaan pöytään, hiljennymme hartaana yhden reissun parhaimpien aterioiden ääreen. Maman lasagnea rakkaudella jo vuodesta 1945, mikäli menuseen on uskomista. Ostan tämän tarinan.

Vatsat pinkeinä on hyvä lähteä sovittelemaan pikkuruisia italialaisia vaatteita. Löytyy kauppa, josta saa parin käsintehtyjä nahkakenkiä 30 eurolla. Freebird kannetaan lopulta putiikista ulos vaakatasossa. Kasseihin sujahtaa myös korvakoruja, espressokuppeja, täydellisen oranssi paita sekä kanarianlinnunkeltainen laukku, jota edeltää mairea tiedustelupuhelu miehelle etukäteisäitienpäivälahjan mahdollisuudesta.

Välikuolema tapahtuu tutusti lomakodin terassilla, joka kylpee sadekuuron jälkeen auringossa. Ylijäämäproseccot lipitetään loppuun, juttujen tasokkain kärki suolletaan ilmoille. Kun viimeisen illan haikeus yrittää ottaa niskalenkin, päätämme uhmata sunnuntaiaamun kello viiden herätystä ja lähteä vielä pienesti yöjalkaan. Lähistöltä löytyy tunnelmallinen terassi, jossa reissun anti kiteytetään yksimielisesti: Rouvien matka, elämän parasta aikaa. Ensi vuonna kukaan ei täytä pyöreitä, mutta uudet tekosyyt on juonittu odottamaan paljastusta.

Kiitos Rooma ja Riihitie jälleen yhdestä unohtumattomasta terapiamatkasta <3 Reilu kuukausi, ja perhe Freebird lentää jälleen, tällä kertaa maailman ääriin. Siitä pian lisää!