Ihana kamala Bali osa 1 - Sanur

"On muuten viimeinen kerta kun otetaan yölento."

Iltakymmeneen kestävä odotus kahden epätoivoisesti matkakuumeisen alaikäisen kanssa on Pitkä. Jokolähdetään, milloinlähdetään, mikseijolähdetä. Lopulta hermo napsahtaa. Kurvaamme kentälle reippaasti etuajassa.

Helsinki-Vantaalla sykkeet nousevat uudemman kerran. Käy ilmi, että Finnairin suora lentomme Singaporeen lähtee myöhässä. Ei_voi_olla_totta. Olen etukäteen stressannut lähes hulluuden partaalle, riittääkö kahden tunnin vaihtoaika Singassa Balin-koneen nappaamiseen. Lentoliput on ostettu erikseen, ja laukut on otettava välissä ulos koneesta. Manaan sadannen kerran miten on mahdollista, etten matkaa varatessa tajunnut asiaa. *halollapäähän

Koneen vihdoin noustessa ilmaan hermostuttaa niin, ettei tee mieli lähtökuohuvaa. Tämä on paha, to-del-la paha. Tilanne on luisumassa paniikin partaalle, kun kapteeni yllättäen kuuluttaa, että myöhästynyt aika saadaan kurottua kiinni. Kiitos Finnair, kiitos elämä, nyt stressaa enää normiasteen verran!

"Hyvää huomenta naiset ja herrat, koneen laskeutumiseen on vajaa kaksi tuntia!"

Havahdun pölähtäneenä kuolavanansekaisesta horroksestani. Vasen jalka on irtautunut ruumiista, kuopus vieressä kimittää verestävin silmin valvoneensa koko yön. 10 tuntia on hujahtanut lähes huomaamatta, kuten osasin ennustaa. Ei tosin kaikilla - jos miehen katse voisi tappaa... :D

Singaporen Changin kentällä yleisö pääsee todistamaan pikajuoksun maailmanennätystä. Laukkaamme kieli vyön alla immigrationjonoon, kiilaamme kohteliaasti kanssamatkustajat ja päädymme viranomaisen tiukkaakin tiukemman katseen alle. MIKSI teillä on kiire? MITEN NIIN teidän ei tarvitse täyttää maahantulokaavakkeita? Te täytätte ne, koska minä niin sanon, kajahtaa kiukkuinen ääni kopista. 

Vetäydymme säikähtäneinä sivuun. Olen varmistanut lentoemänniltä kahteen kertaan, ettemmekö tosiaan tarvitse kaavakkeita. Ei tarvitse, informoi lentoemo iloisena - ja kas tässä nyt täytämme täyspaniikissa neljää lappua jonon kasvaessa edessämme. 

Ikuisuudelta tuntuneen äheltämisen päätteeksi uusi hienovarainen kiilaus, laput ja sormenjäljet systeemiin, pikajuoksua laukkujen perään (jotka luojan kiitos löytyvät priority-tarran ansiosta välittömästi), salamana terminaalienväliseen junaan, hengenhaukkomista ja kellon tuijottelua ja viimeinen sprintti Singapore Airlinesin tiskille. Seuraa parikymmentä minuuttia ihmettelyä kuopuksen oudosta ongelmasta, jonka mukaan hänellä ei ole asiaa Balille ilman viranomaisselvitystä. Meidän virheemme, toteaa hämmentynyt virkailija lopulta. Ziisus maria ja pyhä jooseppi. Ehdimme kuin ehdimmekin lähtöportille ja rojahdamme helpotuksesta lähes parkuen penkkeihin. Kyllä kiitos, punaviiniä, make it double. 

Reilut kaksi tuntia myöhemmin Balille laskeuduttaessa olo on kuin voittajalla. Jälleen yksi immigrationjono ei tunnu missään, me todella olemme täällä, hetken kuluttua hotellilta tilatussa taksissa, iltahämäräistä Denpasaria ihmettelemässä, vauhdilla matkalla kohti ensimmäistä etappiamme Sanuria.

Parigata Resort & Spa paljastuu hämärän, kasvillisuuden valloittaman kujan päästä. Kohtaamme ensimmäiset yltiöystävälliset paikalliset: "Tervetuloa Balille, saanko ottaa laukkunne, olkaa hyvät tästä virkistävää juomaa!" Kaikki, siis ihan kaikki on vielä edessä, soi päässäni laskiessamme laukut tilavan family roomin lattialle.

Hotellin kauneus avautuu kuvista poiketen kunnolla vasta seuraavana aamuna auringonsäteiden myötä. Ensimmäinen kosketuksemme säkkipimeään Sanuriin rajoittuu ainoaan pääkadulta löytyneeseen ravintolaan, joka on auki vielä puoli 12 maissa. Nautimme väsymyksensekaisen hämmennyksen vallassa mustekalarenkaat ja yömyssyt ja vetäydymme sukkelaan takaisin tukikohtaamme. Jetlag pitää hereillä vielä tovin, mutta lopulta koko seurue sammuu yhteiseen huoneeseemme.

Huomenta Bali, huomenta ihmeellinen maailma, olemme vastoin kaikkia todennäköisyyslaskelmia täällä! Lapset malttavat vaivoin hotkaista tuoreet hedelmänsä, pannukakkunsa ja pekoninsa. Hetkeä myöhemmin kaksi innosta tärisevää poikaa kipittää jättimäiset flamingo ja ananas sekä snorkkelit tanassa kohti uima-allasta. Sanur kenties oli rauhallinen perhekohde...

Läiskin kolmikymppistä kintuille ja vilkuilen ympärilleni kasvavan ihastuksen vallassa. Joka puolella on vehreää ja värikästä, kuumana hohkaavat laatat polttavat jalkojen alla, linnut livertävät, lasten kiljunta raikaa kilpaa vesiputouksen kanssa, äiti täällä on kilpikonnia!! Olen haaveillut tästä hetkestä puoli elämää, ja on yhä vaikea käsittää, että kaikki on vihdoin totta.

Kosteankuumaa kammoava mies saa ensimmäisen annoksen sitä itseään siirtyessämme lounasajan lähestyessä kohti nurkan takana pauhaavaa Sanurin pääkatua. Hikinoro valahtaa selkää pitkin puikkelehtiessamme päättömästi kaahaavien autojen ja skootterien seassa. Kauemmas reunasta, parahdan kantterilla keikkuville lapsille. Arvomme pitkään, missä vaihtaa eurot rupioiksi rahanvaihtovedätyksistä kuuluisalla saarella. Lopulta valitsemme siistin oloisen, vartijoilla varustellun pisteen, ja hetkeä myöhemmin poistumme lasiovista reilut 30 miljoonaa taskussa, kuutta euroa vastaavina setelipinkkoina, joita on paljon. Rahaa on! nauramme vedet silmissä istahtaessamme ensimmäiselle paikalliselle lounaallemme. Kaksi taivaallista kookoskeittoa ja kahdet riisiä tajunnanräjäyttävällä kastikkeella -annokset, kahdet limsat, vesi, olut ja paikallinen (yllättävän kelvollinen) viini kustantavat reilut 250 000 rupiaa eli viitisentoista euroa, joista ruokien osuus noin seitsemän. Melko tulista, lausuu mausteista ruokaa rakastava lapsi vedet silmissä.

Siinä missä mies sulaa kokovartalohikeensä, minä sulan onnesta. Ahmin silmät lautasina toinen toistaan houkuttelevamman näköisiä ravintoloita, repsottavia sähköjohtoja, kaoottista katunäkymää ja joka puolelle levittäytyviä suitsukkeenkatkuisia hindualttareita, autuaan tietämättömänä käsittämättömästä vastoinkäymisten sarjasta, joka on vielä edessä. Sanur on ensiraapaisulla juuri sitä, mitä luvattiinkin: Hallittavan kokoinen, vahvasti paikalliseen tunnelmaan nojaava, ulkomaisesta puheenparresta huolimatta aito. On päivänselvää, että olemme kaukana Euroopasta, ja rakastan jo nyt jokaista säröä epätäydellisessä ympäristössä. Kaupanteon maisteri herra freebird tinkii katukojusta lennossa lapsille Bali-lippikset ja rouvalle kesän must have -olkilaukun.

Ensipäivän paniikissa kaikki on ahmittava kerralla. Viittaan kintaalla ruokalevolle ja raahaan miesväen lähirannalle, joka siintää horisontissa hotellin viereisen viidakkokujan päässä.

Perillä käy nopeasti ilmi, miksi hotelli on mainostanut omaa hieman kauempana sijaitsevaa privaattirantaansa, jonne on pitkin päivää ilmainen kuljetus. Laskuvesi paljastaa ruman totuuden yleisestä, siisteyspartion hylkäämästä hiekkakaistaleesta.

Balin surullisenkuuluisaa muovijätettä emme onneksemme bongaa, mutta senkin edestä laskuveden paljastamia levä- ja moskalauttoja. Rantaparatiisi Bali ei tunnetusti ole, mutta eteemme avautuva näkymä ei varsinaisesti houkuttele vesileikkeihin, mitä nyt velipoikaa voi aina hieman mäiskiä vihreillä köntsillä. Tungemme pyyhkeet takaisin kassiin ja päädymme itsessään mukavaan rantabaariin neuvoa-antaville. Perheen merimies järkeilee tilanteen korjaantuvan aamupäivällä nousuveden aikaan.

Maistuu se juoma leväsaastankin seassa!

Illan kokemus lannistaa vain hetkellisesti - seuraavana aamuna ranta polttelee meren rakastajia entistä enemmän. Hyppäämme aamiaisen jälkeen hotellin minibussiin, ja noin viisi minuuttia myöhemmin eteemme avautuu siisti ja selkeästi organisoitu rantakokonaisuus. Parigatan kaistaleelta löytyy ilmaiset aurinkotuolit ja pyyhkeet, aurinko porottaa ja hiekka hohkaa. On vihdoin aika kastaa varpaat Intian valtamereen!

Luonnon moska on edustettuna tälläkin kaistaleella, ja se lakaistaan suureksi huvitukseksemme maahan kaivettaviin kuoppiin - vain huuhtoutuakseen seuraavan nousuveden aikaan takaisin sinne mistä tulikin. Vedessä vastaan ui meriruohonkorsien lisäksi muutama satunnainen muovipussi. Pakotan ajatukseni surullisesta totuudesta muualle ja kauhon syvemmälle lämpimissä aalloissa. Juuri nyt tämä on paratiisini, eikä mikään tule sen väliin.

Parasta on, kun tehdään yhdessä, lausuu kuopus syvällä viisaudella tunnin hiekkalinnaäherryksen päätteeksi <3

Lähdön hetkellä hahmotamme nopeasti, että kävely rantakaistaletta pitkin takaisin hotellille ei ole matka eikä mikään. Lähdemme talsimaan verkkaisesti kapeaa kujaa pitkin ja ihastelemme yksityisiä mahtipontisia puutarhoja, jotka paljastuvat vehreyden seasta. 

Päädymme samaisen ravintolan eteen, jossa nautimme edellisenä iltana juomat. Ruokalistan pikaisen tarkastelun myötä päätämme istua uudemman kerran alas. Eteemme kannetaan yksi reissun monista käsittämättömän herkullisista, muutaman euron kustantavista paikallisista aterioista. Kulinaristin paratiisi, sitä tämä toden totta on. Varpaat uppoavat hiekkaan ja puolimärkä uimapuku viilentää rantakaftaanin alla. Menetteleehän tämä, myhäilee matkaan etukäteen skeptisesti suhtautunut mies kallistaessaan huurteista bintang-lasiaan.

Takaisin kämpillä siivooja on käynyt huoneessa ja asetellut kaikki kauniisti paikoilleen - myös seinustalla lepäävän rantapallon, jota mies reteästi potkaisee. Seuraavana hetkenä saamme todistaa suomalaisten voimasanojen koko kirjon. Potkujalka osuu suoraan massiivipuiseen kaappiin ja alkaa mustua ja turvota silmiemme edessä. Murtunut, mitä todennäköisemmin ainakin lievästi, mies sadattelee epäuskoisena. Googletus ja nopea päätelmä, ettei mitään ole luultavimmin tehtävissä, korkeintaan teippaus jos sitäkään. Herra potkupalloilija nappaa lääkkeen ja lupaa päivittää tilanteen, jos kipu yltyy.

Ei tilannetta, mihin uima-altaaseen mätsäävä drinkki ei auttaisi!

Välikohtauksen aikana kello kuuden pimeä on ehtinyt vaivihkaa laskeutua. Mies linkkaa sisukkaana terassille, virittää kotoa nerokkaasti raahatut kynttilät ja kaataa laseihin punaviiniä, kotoa kaukonäköisesti raahattua sekin. Selkkaus jää taka-alalle iltamyssyn äärellä, sirkkojen sirittäessä lämpimänä väreilevässä ilmassa. Tuntuu, että on kerrankin aikaa ajatella selkeästi. Näissä hetkissä on jotain maagista - kaukana kotoa, vieraissa olosuhteissa eksotiikannälän kourissa, ja samalla niin tutussa asetelmassa, oman perheen kanssa yhteisessä huoneessa vedet silmissä nauraen ala-arvoisille jutuille, jotka vain kanssaeläjäsi voivat ymmärtää. On lähdettävä kauas nähdäkseen lähelle ja tiedostaakseen, että kaikki on paremmin kuin hyvin. Tämän ymmärtäminen yllättää joka kerta <3

Kolmantena, vai onko se neljäntenä lomapäivänä hyppäämme semikuntoisesta varpaasta huolimatta heti aamusta taksiin ja karautamme huimaan kuuden euron hintaan Kuta Beachin liepeille Circus Waterparkiin, jonka olen googlettanut hyvissä ajoin ja todennut kilpailijaansa, megalaitos Waterbomia huomattavasti huokeammaksi. Tämä niin menee läpi lapsille, myhäilen hiljaa pulittaessani koko köörin sisäänpääsymaksun, noin 30 euroa.

Puiston puolella käy ilmi, että olemme päivän ensimmäiset asiakkaat - ja hetken verran näyttää että myös ainoat. Kaikki, siis kaikki ovat selkeästi Waterbomin puolella. Hengenpelastaja terästäytyy välittömästi läsnäolomme bongattuaan ja liimautuu kylkeemme kiinni. En tiedä itkeäkö vai nauraa astellessani rappusia liukumäkitorniin kaverin hengittäessä niskaan. Pojat kiljuvat onnesta ensimmäisen laskun vietävänä. Olemme Kutan kuninkaat korkealla tornissa, koko puisto on meidän! 

Seuraavassa mäessä on niin vähän vettä, että lasten on kontattava loppumatka. Pyörittelemme miehen kanssa mahdollisimman huomaamatta silmiämme. Josko tuonne vihreään seuraavaksi, osoitan toiveikkaasti. Hetkeä myöhemmin kuopus itkee lohduttomasti molskahdettuaan veteen ja lyötyään päänsä putken reunaan. Tämä ei voi olla totta... Hengenpelastaja on salamana paikalla jääpussin kanssa. Kovaluonteinen lapsi harvoin valittaa, nyt kyyneeet virtaavat valtoimenaan. En ole varma, miten pahasti liu'ussa on käynyt. Viidentoista minuutin lähden kotiin, p*ska puisto -monologin jälkeen lapsi kuitenkin nousee ylös ja kipittää seuraavaan mäkeen, joka osoittautuu minimalistisen laitoksen hauskimmaksi aktiviteetiksi. Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu, mietin hiki päässä perässä linkkaava mies kintereillä.

Neljän tunnin ilakoinnin päätteeksi kaikki ovat tyytyväisiä ja ihme kyllä yhtenä kappaleena, ja ennen kaikkea nälkäisiä. Koska olemme jo valmiiksi hoodeilla, päätämme käväistä samaan konkurssiin Kutan keskustassa.

Kymmenessä minuutissa olemme Kuta Beachin tunnettujen porttien edessä, ja noin viidessä minuutissa valmista kauraa poistumaan paikalta. Tältä näyttää ja tuntuu turistihelvetin ruumiillistuma. En voi käsittää, miten joku haluaa viettää lomansa tällaisessa paikassa - päiväkänniläislaumojen, aggressiivisten romuntyrkyttäjien, epämääräisten seuraantuppautujien, möykän ja saasteen keskellä.

Nappaamme nopean sivukadulla nautitun lounaan päätteeksi taksin takaisin lintukotoomme Sanuriin. Nopeaksi osoittautuu myös kuopuksen vatsantoiminta. Vessaan on päästävä NYT, lapsi kiljuu auton hädin tuskin startattua liikkeelle. Emme vielä tiedä, millaisiin mittasuhteisiin vatsantoiminnan ongelmat tulevat kasvamaan. Kuski kurvaa kaasu pohjassa liikennettä väistellen hotelliin lapsen laskiessa sekunteja.

Seuraavana aamuna kuopus ehtii hädin tuskin haukata leipäänsä, kun lepohuone kutsuu. Let's not go into details, kaukomatkailijat tunnistanevat tilanteen. Kaivan maitohappobakteerit esiin ja tyrkytän entistä sinnikkäämmin vettä. Päätämme ottaa aamupäivän iisisti hotellilla. Tilanteen rauhoituttua allas hyppyharjoituksineen ja snorklauksineen kutsuu - kunnes viime päivinä lisääntynyt pilvimassa peittää taivaan täysin. Uskomatonta mutta totta, sää muuttuu kertaheitolla lähes hyiseksi, etenkin vettä valuvana altaasta noustessa. Loma on kukkeimmillaan ja me palelemme Balilla, samaan aikaan Suomen kärventyessä yli 30 asteen helteessä. Ei tämä näin voi mennä.!

Varvaspuoli mies, vatsavaivainen lapsi ja pelihimoinen veli ottavat tiedon rennosta, hotellilla vietettävästä päivästä riemuiten vastaan. Minulla Bali polttelee yhä jalkojen alla. Ei ole aikaa hukattavana maata tekemättä mitään. Siestan aikaan karkaan pääkadulta ensimmäisenä löytämääni kauneushoitolaan ja hetkeä myöhemmin möyhennyn taivaallisessa kolmen euron jalkahieronnassa. Maksun hetkellä melkein hävettää. Pidä loput, huikkaan kiitollisena leijuessani pois liikkeestä.

Lepäilemme hotellilla hyvän tovin, kunnes kaikki ovat riittävän voimissaan illalliskeikkaan. Olemme bonganneet aiemmin kulman takaa tunnelmallisen näköisen ravintolan nimeltään White Orchid, jonka päätämme nyt testata. Ylitsevuotavan ystävällinen nuori tarjoilija tekee kaikkensa, jotta seurueemme viihtyy. Pöytään kannetaan mereneläviä, kookoscurrya, sataytikkuja ja eksoottisia drinkkejä. Ruokailua tahdittaa epävireinen nainen ja mies kitaralla -kaksikko, jonka show lähentelee eeppistä tasoa. Asetelma on niin korni, että se on kertakaikkisen mahtava. Olemme tippua penkeiltämme, kun estradilta kajahtaa yllättäen häävalssimme When you say nothing at all. Siirappisen hetken kruunaa lapsen spontaanisti nappaama kuva hikisistä vanhemmistaan.

Ilta luisuu entistä kohtalokkaammaksi palatessamme hotellille. Uskallamme varovaisen harkinnan myötä päästää lapset kaksin edeltä huoneeseen. Hotellia partioi useampi vartija, pojat eivät ole enää vauvoja, puhelimet luonnollisesti tanassa, ovet lukossa ja me aivan kulman takana, rauhoittelen pientä epäilevää ääntä päässäni siirtyessämme alakerran baariin. Kuppila on tyhjä toista pariskuntaa ja kolmea muusikkoa lukuunottamatta. Muusikot kertovat esiintyneensä hotellin illallisella, johon osallistui vain kuusi ihmistä. Mikä surko, olisimmepa tajunneet, päivittelemme!

Kaverit nappaavat siltä istumalta kitarat käteen ja kysyvät, minkä kappaleen haluaisimme kuulla. When you say nothing at all pääsee suustani ennen kuin ehdin ajatella. Nappaan miehen puoliväkisin kainaloon, ja niin me tanssimme kolmentoista vuoden jälkeen häävalssimme Balin tähtitaivaan alla, kolmen miehen kuoron luikauttaessa laulun kauniimmin kuin Ronan Keating konsanaan. Baarimikko on tilanteen tasalla, nappaa puhelimeni ja alkaa kuvata. Hetki on uskomaton ja ennen kaikkea epätodellinen. Tartun kitaraan ja luikautan liikuttuneessa tilassa "vastalahjaksi" ensimmäisenä mieleen tulleen Mandoliinimiehen, jonka muusikot kuuntelevat hiirenhiljaa mykistyksen vallassa. Mändou-liini mikä..? On todellakin aika mennä nukkumaan :D

Seuraavana aamuna eilisillan tapahtumat naurattavat. Häävalssi ja mandoliinimies Balin säkkipimeässä yössä, elämä yllättää kerta toisensa jälkeen! Päätämme, että nyt on oikea hetki siirtyä meditoimaan hotellin rannalle. Kokouimapuku, jonka olen ennen lähtöä napannut mukaani viidellä eurolla Lidlin alekorista, osoittautuu vuoden parhaaksi investoinniksi.

Tuijotan hartaana jälleen yhtä rannalle pystytettyä hindualttaria, kun miehen mylvintä katkaisee tunnelman. Vesiskootterivuokra, kuusitoista euroa 20 minuutilta, halpaa kuin saippua! 

Tietäähän sen, miten siinä käy.

Ulapalta kantautuu riemukasta karjuntaa, kun isä ja pojat karauttavat kilpaa tyrskyjen kanssa. Turhaa saastetta tämäkin, jos minulta kysytään, mutta menkööt tämän kerran.

Riemu loppuu lyhyeen, kun kuopuksen vatsa tekee jälleen tenät. Sillä, mitä minäkin päivänä syömme, ei tunnu olevan minkäänlaista merkitystä. Ateria kuin ateria, suolisto is not happy. Palaamme kiireen vilkkaa takaisin hotellille saniteettipalveluiden ääreen. Hengitän syvään ja kiitän huolellista etukäteistyötä siitä, että hotelillakin on mukavaa hengailla. Jos vain aurinko paistaisi...

Vatsavaivat ovat vasta alussa, seikkailut ovat vasta alussa... Tarina jatkuu kakkososalla!