Viime vuonna julkaistu ilmastoraportti pysäytti minut muiden mukana. Teki mieli kaivaa klassinen kuoppa ja hautautua sen uumeniin. Mietin koko loppuvuoden, kirjoittaako aiheesta. Kehtaako ylipäätään enää ylläpitää matkablogia, hehkuttaa tulevia reissuja ja halpoja lentobongauksia, julkaista lentokentältä skumpanhuuruisia kuvia, hei taas me mennään, heippa Suomi!
Oma ekotekolistani ei pituudella pullistele. Yritän tehdä pieniä hyviä valintoja siellä täällä, mutta se ei riitä. Omaa sädekehää on turha kiillottaa, ja toisaalta yhtä turha on tehdä lupauksia, joista tietää jo alkuunsa, etteivät ne tule pitämään. Vaikka kuinka tuijottaisin peiliin, sisimmässäni tiedän, etten pysty täysin luopumaan (lento)matkustamisesta (ja ehkei siitä täysin tarvitsekaan luopua, mutta, silti). Järki vastaan tunne -asetelmassa jälkimmäinen jyrää. Ajatus siitä, ettei enää voisi seikkailla maailmalla, on yksinkertaisesti mahdoton.
Viime vuonna travel mania nousi tappiin, kun päätin 40-vuotisjuhlavuoteni kunniaksi toteuttaa kerralla kaikki senhetkiset reissu-unelmani. Tammikuussa 2018 tärisin jännityksestä. Edessä oli eeppinen matkustusvuosi, jota varten olin säästänyt hampaita kiristellen rahaa yli puolen vuoden ajan. Ei, mielesssä eivät siintäneet lentokilometrien aiheuttamat päästöt, vaan eksoottiset aurinkorannat, pilvenpiirtäjät ja ystävät ympäri Eurooppaa.
Syntilista 2018 starttasi vielä kohtuulempeissä merkeissä maaliskuussa, kun suuntasimme koko perhe hiihtolomalle Tahkolle. Matka taittui omalla autolla (ei lentokilometrejä, check), ja perillä tuimme avokätisesti neljän päivän ajan kotimaanmatkailua (Suomi nousuun, check). Tahkosta on muodostunut perheellemme jo jonkinlainen talvilomaperinne, joten en kokenut asiakseni avautua reissusta sen tarkemmin blogiin.
Loma oli onnistunut, mutta kyltymätön kaukokaipaaja alkoi oirehtia hermostuneena välittömästi kotiinpaluun jälkeen. Kevät on jo näin pitkällä, enkä ole poistunut kertaakaan maasta, manasin mielessäni.
Toukokuun koittaessa pitkä odotus palkittiin, kun ensimmäinen etappi 40-vuotismatkojeni saralla realisoitui. Olo oli keski-iän kynnyksellä hetken verran nuori ja kreisi, kun minä ja naapurinrouvat suuntasimme vuosittaiselle viikonloppumatkallemme, tällä kertaa ikuiseen Roomaan. Ei oltu köyhiä eikä kipeitä (lankesimme mm. perinteiseen turistikusetukseen), mutta sitäkin yllätyksellisempiä, kun kiero rouvadelegaatio yllätti pre-synttärisankarin tarkkaan suunnitellulla etukäteisjuhlapäivällä.
Kevätaurinko lämmitti, cava kupli lasissa ja rakastin jälleen koko maailmaa.
Roomasta selviydyttyämme kesäloma ja The Unelmien Matka oli enää kivenheiton päässä. Fiilis oli sanoinkuvaamaton, kun lopulta astuimme heinäkuun alussa Singaporeen ja siitä eteenpäin Balille suuntaavaan koneeseen. Tsup tsup, hohkasi ilmaan purkautuva kerosiini, kun kiisimme pilvien yläpuolella toiselle puolelle maapalloa.
Matka Kaukoitään oli yllätysjoululahjani perheelle, jota olin suunnitellut ja budjetoinut hartaasti vuoden päivät. Kokosinpa hepuleissani jopa leikekirjan, johon liimailin kuvia ja iskulauseita tuosta kaukaisesta myyttisestä saaresta. Mielessäni oli täydellinen kuva, mitä tuleva seikkailu tulisi sisältämään. Totuus oli lopulta hieman toinen.
Ehdimme viettää vain muutamia päiviä ensimmäisessä kohteessamme Sanurissa, kun vatsaongelmat alkoivat. Tilanne oli surkuhupaisa. Nautin täysin palkein, vähän väliä ihmetyksestä sykkyrällä kohteesta, johon olin aina halunnut, ja samaan aikaan mietin kuumeisesti, millä kuopuksen reistaileva vatsa saadaan pysymään kurissa.
Haastavasta tilanteesta huolimatta teimme päiväretken suunnitelman mukaisesti uskomattomaan Ubudiin. Elämys oli lopulta vertaansa vailla, vaikka viidakon vessat tulivat tutuiksi. Kaikista näkemistämme Balin kohteista Ubud oli ainoa, joka jätti jälkeensä pienen poltteen palata vielä jonain päivänä takaisin.
Oikeana 40-vuotispäivänäni siirryimme saaren toiselle puolelle hipsterisurffikylä Cangguun. Vatsaongelmien saaga nousi next levelille, kun saimme mieheni kanssa syntymäpäivää seuraavana päivänä (thank god) elämämme ruokamyrkytyksen, joka päättyi miehen osalta tiputukseen hotellihuoneen sohvalla. Canggu oli paikkana paratiisi, mutta kokemuksena totaalisen uuvuttava. Tuijotin varjon alla täristen vesipullo kädessä unelmieni rantaa ja mietin, miten tämä voi olla mahdollista. Saimme itsemme hädin tuskin lentokelpoiseen kuntoon, kun oli aika suunnata matkan viimeiselle etapille Singaporeen.
Hygieeniseen ja toimivaan kaupunkivaltioon saavuttuamme mietin, ettei enää voi kerta kaikkiaan tapahtua mitään. Little did I know... Miehen kanssa sinnittelimme ruokamyrkytyksen jälkimainingeissa, mutta jotta tilanne ei olisi käynyt liian auvoiseksi, tähän asti vatsanpuruilta säätynyt esikoinen alkoi oireilla. Poikien hartaasti odottama Universal Studios oli psykedeelinen elämys, kun esikoinen vuoroin pomppi innosta ja vääntelehti vatsakrampin kourissa. Olosuhteista huolimatta viihdyimme sekä aikuiset että lapset lumonneessa puistossa koko päivän. Vielä lähdön hetkellä koitti sokki, kun lapsi alkoi oksentaa muutama tunti ennen lentokentälle suuntaamista. Pääsimme lopulta yhtenä kappaleena kotiin, tuliaisena esikoisen salmonellatartunta, jota häädetiin loppukesä...
Tässä kohtaa vuotta matkoja oli kasassa vasta muutama, mutta lentokilometrit iloisesti tapissa. Vaan se ei estänyt hekumointia seuraavasta suuresta unelmasta, miehen ja minun yhteisestä syntymäpäivämatkasta New Yorkiin, joka koitti reilu kuukausi Balin jälkeen.
Lapsiperheen arjen keskeltä kahdestaan maailman uskomattomimpaan suurkaupunkiin, what's not to like?? Kipitimme kolme päivää euforian ja päättymättömän jet lagin kourissa pitkin Nykin katuja, shoppasimme itsemme tärviölle (syntilista kasvaa, check) ja nautimme vapaudesta tehdä ja olla hetken aikaa juuri kuten itse halusimme. Reissu huipentui, kun entiset naapurimme Suomesta saapuivat nykyisestä asuinpaikastaan Washington DC:stä paikalle.
New Yorkista palattuamme pää oli entistä pahemmin sekaisin ja tili pakkasen puolella. Ensimmäistä kertaa aito morkkis hiipi mielen perukoille. Vilkaisin kalenteria ja tunsin oloni uupuneeksi. Välissä oli kaksi viikkoa, kun minun oli määrä lähteä seuraavalle reissulle, rakkailta ystäviltä 40-vuotislahjaksi saamalleni matkalle Lontooseen.
Onko tässä oikeasti enää mitään järkeä..?
Jälleen yhden lähdön koittaessa kavala ajatus oli kuitenkin painunut takaisin sinne mistä tulikin. Rakkauskaupunkini numero yksi ja tyttöjen yllätysviikonloppu, joka starttasi Finnairin loungesta ja ykkösluokan parhaasta paikasta - vain jatkuakseen toinen toistaan uskomattomimpien yllätysten sarjana, jossa ex-päivänsankaria vietiin kuin kuninkaallista kahden päivän ajan ympäri kaupunkia.
Tästä matkasta en kirjoittanut blogiin. Ei tuntunut oikealta panostaa täydellisen tilannekuvan nappaamiseen, vaan keskittyä hetkeen. Kohtaamisemme oli ainutlaatuinen, ja halusin lopulta pitää muiston yhdessä viettämästämme ajasta vain itselläni.
Kuten kävi myös reilua kuukautta myöhemmin, kun vierailin toisen Lontoon-hostini uudessa kotikaupungissa Amsterdamissa. Kyllä, tämä oli todella jo liikaa, mutta samalla aivan järjettömän ihanaa. Kamera jäi jälleen laukkuun, kun keskityin ahmimaan Amsterdamia paikallisesta näkökulmasta ja nauttimaan ystävän seurasta. Matkasta olisi ollut mahdotonta kirjoittaa niin, ettei tarina olisi luisunut liian henkilökohtaiseksi.
Jotta saamme vielä tipautettua kirsikan kakun päälle, vuoden loppupuolisko sisälsi yhden lasten ja oman äidin kanssa toteutetun Ruotsin-risteilyn sekä kaksi työmatkaa niin ikään Tukholmaan, lentäen.
Olo on todella ristiriitainen. Täydellisessä maailmassa 2018 olisi malliesimerkki unelmieni matkavuodesta. Tein niska limassa töitä sen eteen, että sain toteutettua reissuhaaveeni, ja kaupan päälle sain enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa. Samaan aikaan osallistuin panoksellani maapallon saastuttamiseen like never before.
Juuri nyt tuntuu, että takki on melkoisen tyhjä. Morkkis kalvaa, mutta taustalla vanha kunnon matkakuume polttelee. Auttaako syyllisyys lopulta lainkaan? Moni aiheesta kirjoittanut on ollut sitä mieltä, ettei se lopulta sysää ihmistä toimimaan. En todellakaan tiedä, miten asia lopulta pitäisi ratkaista, mutta salaa toivon, että jossain kohtaa lentojen hinnat nousisivat selkeästi. Ei enää muutaman kympin pikaviikonloppuja pitkin Eurooppaa ja alennushintaisia täkyjä maailman ääriin. Juuri niitä, joiden kohdalla itse murrun ja kaivan salamannopealla käsiliikkeellä luottokortin esiin. Uskomatonta, että sanon tämän, mutta matkustamisesta pitäisi tehdä selkeästi vaikeampaa. Tämä on ainoa keino, jonka uskon purevan kohdallani.
Loppupeleissä vastuu on tietenkin yksilöllä, mutta joskus ulkoiset tekijät päättävät puolestasi. Näin näyttää käyvän perhe Freebirdin kohdalla tänä vuonna. Vielä helmikuussa hyppäämme Norwegianin siiville ja lennämme Espanjan Sierra Nevadaan laskettelulomalle. Sen jälkeinen loppuvuosi on matkustelun suhteen täysin holdilla. Meille nimittäin tulee tänä vuonna, jos kaikki menee hyvin, hartaasti toivottu ja odotettu koira! Pieni karvainen perheenjäsen, joka ei ole vielä syntynytkään, tulee tietämättään muuttamaan kaiken. Vaikka koiralle on koottu jo etukäteen vahvaa tukiverkostoa, matkustusmaniaan on jatkossa suhtauduttava uudella tavalla.
Mitä seuraavaksi tapahtuu, sekä raastaa että huojentaa. Tulen saamaan jotain, mitä olen aina halunnut, ja samalla jatkoaikaa mietteille, miten tulevaisuudessa aion toimia. <3
Oma ekotekolistani ei pituudella pullistele. Yritän tehdä pieniä hyviä valintoja siellä täällä, mutta se ei riitä. Omaa sädekehää on turha kiillottaa, ja toisaalta yhtä turha on tehdä lupauksia, joista tietää jo alkuunsa, etteivät ne tule pitämään. Vaikka kuinka tuijottaisin peiliin, sisimmässäni tiedän, etten pysty täysin luopumaan (lento)matkustamisesta (ja ehkei siitä täysin tarvitsekaan luopua, mutta, silti). Järki vastaan tunne -asetelmassa jälkimmäinen jyrää. Ajatus siitä, ettei enää voisi seikkailla maailmalla, on yksinkertaisesti mahdoton.
Viime vuonna travel mania nousi tappiin, kun päätin 40-vuotisjuhlavuoteni kunniaksi toteuttaa kerralla kaikki senhetkiset reissu-unelmani. Tammikuussa 2018 tärisin jännityksestä. Edessä oli eeppinen matkustusvuosi, jota varten olin säästänyt hampaita kiristellen rahaa yli puolen vuoden ajan. Ei, mielesssä eivät siintäneet lentokilometrien aiheuttamat päästöt, vaan eksoottiset aurinkorannat, pilvenpiirtäjät ja ystävät ympäri Eurooppaa.
Syntilista 2018 starttasi vielä kohtuulempeissä merkeissä maaliskuussa, kun suuntasimme koko perhe hiihtolomalle Tahkolle. Matka taittui omalla autolla (ei lentokilometrejä, check), ja perillä tuimme avokätisesti neljän päivän ajan kotimaanmatkailua (Suomi nousuun, check). Tahkosta on muodostunut perheellemme jo jonkinlainen talvilomaperinne, joten en kokenut asiakseni avautua reissusta sen tarkemmin blogiin.
Loma oli onnistunut, mutta kyltymätön kaukokaipaaja alkoi oirehtia hermostuneena välittömästi kotiinpaluun jälkeen. Kevät on jo näin pitkällä, enkä ole poistunut kertaakaan maasta, manasin mielessäni.
Toukokuun koittaessa pitkä odotus palkittiin, kun ensimmäinen etappi 40-vuotismatkojeni saralla realisoitui. Olo oli keski-iän kynnyksellä hetken verran nuori ja kreisi, kun minä ja naapurinrouvat suuntasimme vuosittaiselle viikonloppumatkallemme, tällä kertaa ikuiseen Roomaan. Ei oltu köyhiä eikä kipeitä (lankesimme mm. perinteiseen turistikusetukseen), mutta sitäkin yllätyksellisempiä, kun kiero rouvadelegaatio yllätti pre-synttärisankarin tarkkaan suunnitellulla etukäteisjuhlapäivällä.
Kevätaurinko lämmitti, cava kupli lasissa ja rakastin jälleen koko maailmaa.
Roomasta selviydyttyämme kesäloma ja The Unelmien Matka oli enää kivenheiton päässä. Fiilis oli sanoinkuvaamaton, kun lopulta astuimme heinäkuun alussa Singaporeen ja siitä eteenpäin Balille suuntaavaan koneeseen. Tsup tsup, hohkasi ilmaan purkautuva kerosiini, kun kiisimme pilvien yläpuolella toiselle puolelle maapalloa.
Matka Kaukoitään oli yllätysjoululahjani perheelle, jota olin suunnitellut ja budjetoinut hartaasti vuoden päivät. Kokosinpa hepuleissani jopa leikekirjan, johon liimailin kuvia ja iskulauseita tuosta kaukaisesta myyttisestä saaresta. Mielessäni oli täydellinen kuva, mitä tuleva seikkailu tulisi sisältämään. Totuus oli lopulta hieman toinen.
Ehdimme viettää vain muutamia päiviä ensimmäisessä kohteessamme Sanurissa, kun vatsaongelmat alkoivat. Tilanne oli surkuhupaisa. Nautin täysin palkein, vähän väliä ihmetyksestä sykkyrällä kohteesta, johon olin aina halunnut, ja samaan aikaan mietin kuumeisesti, millä kuopuksen reistaileva vatsa saadaan pysymään kurissa.
Haastavasta tilanteesta huolimatta teimme päiväretken suunnitelman mukaisesti uskomattomaan Ubudiin. Elämys oli lopulta vertaansa vailla, vaikka viidakon vessat tulivat tutuiksi. Kaikista näkemistämme Balin kohteista Ubud oli ainoa, joka jätti jälkeensä pienen poltteen palata vielä jonain päivänä takaisin.
Oikeana 40-vuotispäivänäni siirryimme saaren toiselle puolelle hipsterisurffikylä Cangguun. Vatsaongelmien saaga nousi next levelille, kun saimme mieheni kanssa syntymäpäivää seuraavana päivänä (thank god) elämämme ruokamyrkytyksen, joka päättyi miehen osalta tiputukseen hotellihuoneen sohvalla. Canggu oli paikkana paratiisi, mutta kokemuksena totaalisen uuvuttava. Tuijotin varjon alla täristen vesipullo kädessä unelmieni rantaa ja mietin, miten tämä voi olla mahdollista. Saimme itsemme hädin tuskin lentokelpoiseen kuntoon, kun oli aika suunnata matkan viimeiselle etapille Singaporeen.
Hygieeniseen ja toimivaan kaupunkivaltioon saavuttuamme mietin, ettei enää voi kerta kaikkiaan tapahtua mitään. Little did I know... Miehen kanssa sinnittelimme ruokamyrkytyksen jälkimainingeissa, mutta jotta tilanne ei olisi käynyt liian auvoiseksi, tähän asti vatsanpuruilta säätynyt esikoinen alkoi oireilla. Poikien hartaasti odottama Universal Studios oli psykedeelinen elämys, kun esikoinen vuoroin pomppi innosta ja vääntelehti vatsakrampin kourissa. Olosuhteista huolimatta viihdyimme sekä aikuiset että lapset lumonneessa puistossa koko päivän. Vielä lähdön hetkellä koitti sokki, kun lapsi alkoi oksentaa muutama tunti ennen lentokentälle suuntaamista. Pääsimme lopulta yhtenä kappaleena kotiin, tuliaisena esikoisen salmonellatartunta, jota häädetiin loppukesä...
Tässä kohtaa vuotta matkoja oli kasassa vasta muutama, mutta lentokilometrit iloisesti tapissa. Vaan se ei estänyt hekumointia seuraavasta suuresta unelmasta, miehen ja minun yhteisestä syntymäpäivämatkasta New Yorkiin, joka koitti reilu kuukausi Balin jälkeen.
Lapsiperheen arjen keskeltä kahdestaan maailman uskomattomimpaan suurkaupunkiin, what's not to like?? Kipitimme kolme päivää euforian ja päättymättömän jet lagin kourissa pitkin Nykin katuja, shoppasimme itsemme tärviölle (syntilista kasvaa, check) ja nautimme vapaudesta tehdä ja olla hetken aikaa juuri kuten itse halusimme. Reissu huipentui, kun entiset naapurimme Suomesta saapuivat nykyisestä asuinpaikastaan Washington DC:stä paikalle.
New Yorkista palattuamme pää oli entistä pahemmin sekaisin ja tili pakkasen puolella. Ensimmäistä kertaa aito morkkis hiipi mielen perukoille. Vilkaisin kalenteria ja tunsin oloni uupuneeksi. Välissä oli kaksi viikkoa, kun minun oli määrä lähteä seuraavalle reissulle, rakkailta ystäviltä 40-vuotislahjaksi saamalleni matkalle Lontooseen.
Onko tässä oikeasti enää mitään järkeä..?
Jälleen yhden lähdön koittaessa kavala ajatus oli kuitenkin painunut takaisin sinne mistä tulikin. Rakkauskaupunkini numero yksi ja tyttöjen yllätysviikonloppu, joka starttasi Finnairin loungesta ja ykkösluokan parhaasta paikasta - vain jatkuakseen toinen toistaan uskomattomimpien yllätysten sarjana, jossa ex-päivänsankaria vietiin kuin kuninkaallista kahden päivän ajan ympäri kaupunkia.
Tästä matkasta en kirjoittanut blogiin. Ei tuntunut oikealta panostaa täydellisen tilannekuvan nappaamiseen, vaan keskittyä hetkeen. Kohtaamisemme oli ainutlaatuinen, ja halusin lopulta pitää muiston yhdessä viettämästämme ajasta vain itselläni.
Kuten kävi myös reilua kuukautta myöhemmin, kun vierailin toisen Lontoon-hostini uudessa kotikaupungissa Amsterdamissa. Kyllä, tämä oli todella jo liikaa, mutta samalla aivan järjettömän ihanaa. Kamera jäi jälleen laukkuun, kun keskityin ahmimaan Amsterdamia paikallisesta näkökulmasta ja nauttimaan ystävän seurasta. Matkasta olisi ollut mahdotonta kirjoittaa niin, ettei tarina olisi luisunut liian henkilökohtaiseksi.
Jotta saamme vielä tipautettua kirsikan kakun päälle, vuoden loppupuolisko sisälsi yhden lasten ja oman äidin kanssa toteutetun Ruotsin-risteilyn sekä kaksi työmatkaa niin ikään Tukholmaan, lentäen.
Olo on todella ristiriitainen. Täydellisessä maailmassa 2018 olisi malliesimerkki unelmieni matkavuodesta. Tein niska limassa töitä sen eteen, että sain toteutettua reissuhaaveeni, ja kaupan päälle sain enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa. Samaan aikaan osallistuin panoksellani maapallon saastuttamiseen like never before.
Juuri nyt tuntuu, että takki on melkoisen tyhjä. Morkkis kalvaa, mutta taustalla vanha kunnon matkakuume polttelee. Auttaako syyllisyys lopulta lainkaan? Moni aiheesta kirjoittanut on ollut sitä mieltä, ettei se lopulta sysää ihmistä toimimaan. En todellakaan tiedä, miten asia lopulta pitäisi ratkaista, mutta salaa toivon, että jossain kohtaa lentojen hinnat nousisivat selkeästi. Ei enää muutaman kympin pikaviikonloppuja pitkin Eurooppaa ja alennushintaisia täkyjä maailman ääriin. Juuri niitä, joiden kohdalla itse murrun ja kaivan salamannopealla käsiliikkeellä luottokortin esiin. Uskomatonta, että sanon tämän, mutta matkustamisesta pitäisi tehdä selkeästi vaikeampaa. Tämä on ainoa keino, jonka uskon purevan kohdallani.
Loppupeleissä vastuu on tietenkin yksilöllä, mutta joskus ulkoiset tekijät päättävät puolestasi. Näin näyttää käyvän perhe Freebirdin kohdalla tänä vuonna. Vielä helmikuussa hyppäämme Norwegianin siiville ja lennämme Espanjan Sierra Nevadaan laskettelulomalle. Sen jälkeinen loppuvuosi on matkustelun suhteen täysin holdilla. Meille nimittäin tulee tänä vuonna, jos kaikki menee hyvin, hartaasti toivottu ja odotettu koira! Pieni karvainen perheenjäsen, joka ei ole vielä syntynytkään, tulee tietämättään muuttamaan kaiken. Vaikka koiralle on koottu jo etukäteen vahvaa tukiverkostoa, matkustusmaniaan on jatkossa suhtauduttava uudella tavalla.
Mitä seuraavaksi tapahtuu, sekä raastaa että huojentaa. Tulen saamaan jotain, mitä olen aina halunnut, ja samalla jatkoaikaa mietteille, miten tulevaisuudessa aion toimia. <3
Tämä oli hyvä postaus. Pidin. Nuo halpalennot ei ole tuoneet mukanaan juuri mitään hyvää kokonaiskuvaan. Ei lentäjien, ei muun henkilökunnan eikä oikein kenenkään muunkaan kannalta. Lentomatkustuksesta on itseasiassa tehty muutenkin jo niin ärsyttävää hommaa että junamatka Oulusta Helsinkiin tuntuu jo ihan houkuttelevalta lennon vaihtoehdolta
VastaaPoistaKiitos <3 Mulla silmät avautuivat halpalentojen suhteen vasta aivan viime vuosina. Muistan sen totaalisen ihmetyksen, kun ensimmäiset pilkkahintaiset tiketit tulivat aikoinaan tarjolle. Nyt tuo on lähinnä nyky-yhteiskunnan irvikuva, kun siirtyminen toiselle puolelle Eurooppaa onnistuu parhaimmillaan muutamalla kympillä :(
VastaaPoista